Yöjunalla Tbilisiin

Maanantai-iltana haettiin kamat Sahil hostellilta ja kiitettiin henkilökuntaa. Baku tuli hyvin nähdyksi kolmessa päivässä, mutta muutama lisäpäivä ei olisi ollut pahitteeksi. Retket lähiseuduille jäi tekemättä, mutta kiva se on aloittaa loma ilman mitään pakollisia aikatauluja.

Päärautatieaseman yläkerrassa laukuille on hyvät, kolikoilla toimivat säilytyskaapit. Jätettiin siis sinne ylimääräiset tavaramme ja lähdettiin etsimään kauppaa, josta saadaan matkaevästä junaan. Siellä kun ei ole ravintolavaunua.

Kesti jonkin aikaa löytää pikku kauppa. Kukaan, jolta yritimme kysyä, ei puhunut englantia. Lopulta bongattiin pikku kujalta marketin mainos ja ongelma ratkesi. Matkaevääksi tarttui banaaneja, sipsejä, suolakeksejä, suklaakakkusia, vettä ja  vielä punaviinipullo viereisestä kaupasta. Azerbaijanin viini-/viinakaupoista saa ostettua myös limua, karkkia, sipsiä ja muuta mässyä. Toimisikohan tuollainen Suomessakin?

Istuskeltiin aseman odotustilassa klo 21 asti. Tuolloin junaan jo pääsisi, vaikka lähtöaika on 40 minuuttia myöhemmin. Olin vallan ihastuksissani nähdessäni vaunuemännät jokaisen vaunun edessä. Ihan niin kuin lukemissani jutuissa Trans-Siperian junamatkoista. Lippua oli hankala tulkita, mutta emännät ohjasivat meidät oikeaan vaunuun ja tarkistivat samalla, että nimi passissa vastaa nimeä matkalipussa.

Lippu ykkösluokan hytissä maksoi 60 manaattia (30€). Toisen luokan hytti on saman kokoinen, mutta siinä on lisäksi yläpedit. Neljä ihmistä tavaroineen pienessä kopissa tekisi jo tiukkaa. Avattiin ikkunaverhot ja seurailtiin, minkä näköistä porukkaa junaan oli tulossa. Hytissämme oli jopa pieni tv, joka ei sitten kuitenkaan toiminut. Ihan mielenkiinnosta olisi ollut hauska katsoa paikallista ohjelmaa.

Kutsu järjestyksenvalvoja eiku siis vaunuemäntä -nappi

Täällä olisi saanut keitettyä vettä. Miksi en tajunnut tuota. Olin vaan kuullut, ettei junasta saa mitään ja kaikki juomat ja eväät pitää olla mukana omasta takaa.

Hämmästeltiin kesken korttipelin rakennusta, joka muistutti jättimäistä, välkkyvää dildoa. Kuva junan ikkunan läpi otettuna ei tee rakennukselle oikeutta. :) 

Junan lähdettyä saatiin pussukat, joissa oli lakana, pussilakana, tyynyliina ja pikku pyyhe. Laitettiin sängyt kuntoon, otettiin eväät esille ja korkattiin viinipullo. Korttipakka oli luonnollisesti mukana. Pääsinkin opettamaan ystävälleni Maltalla oppimani korttipelin, seiskan. (Huom. Ei liity ristiseiskaan mitenkään vaan on kaksinpeli.) Aika kului mukavasti ohikiitäviä maisemia tuijotellen ja korttia pelaillen. Valoisa kaupunkimaisema vaihtui pimeämpään maaseutuun, kunnes juna taas alkoi lähestyä seuraavaa kaupunkia.

Olin lukenut Trans-Siperia -postauksista, että junan vessat ovat kiinni ennen ja jälkeen asemien. No täällä vessat eivät menneet kiinni, mutta pöntöt lukittiin niin, että mikään ei poistu pöntöstä vaikka painaa tyhjennys - nappia. Opittiin että kun juna täydestä vauhdista alkoi ensimmäisen kerran hidastaa, ehti vielä vessaan niin, että siellä kaikki toimi niin kuin junien vessassa kuuluukin. Erehdyin yhden kerran vessaan junan kulkiessa hitaasti ja pönttö oli täynnä edellisten kävijöiden tuotoksia. Kokemuksesta viisastuu myös reissujen  vessa-asioissa.

Jossain radan varrella oli pieni kaupunki, joka kiinnitti erityisesti huomioonsa. Siellä oli tuplasti taloja korkeampia piippuja ympäri kaupunkia. Tulenlieskat tanssivat ulos piipuista ja pimeällä se näytti hienolta. Täytyy liittyä jotenkin kaasuun tai öljyyn. Muuta järkevää selitystä ei keksitty.

Tarpeeksi korttia pelattuamme alkoi väsyttää. Vielä hetken täytyi maata omalla vuoteella mahalleen naama ikkunassa kiinni. Sitten täytyi luovuttaa väsymykselle. Mulla on hyvät unenlahjat ja junan äänistä huolimatta vaivuin nopeasti syvään uneen.

Hyteissä kaikki luukut, joiden sisälle mahdollisesti voisi jemmata jotain, oli sinetöity tullin teipeillä.

Boyuk Kesikin kylää lähellä raja-asemaa

"Herätys. Rajatarkastus."

Tuo oli oletus siitä, mitä vaunuemännät meille ja muille huusivat hakatessaan aikaisin aamulla hyttien ovia. Sama toistui vielä toisen kerran, että kaikki varmasti heräsivät. Tämä matka on paljon miellyttävämpi kulkea näin päin, Bakusta Tbilisiin. Toisin päin mentäessä rajatarkastukset olisivat yöllä. Avattiin hytin ovi valmiiksi ja jäätiin odottamaan, että juna saapuisi Boyuk Kesikin kylään.

Juna pysähtyy ja rajavartiolaitoksen porukkaa alkaa tulla junaan kaikkiin vaunuihin. Yksi mies pysähtyy hyttimme ovella, pyytää passeja ja vie ne mennessään. Toinen mies tulee kurkkaamaan hytin ovelta ja jatkaa matkaa. Kolmas mies tulee ja pyytää myöskin passeja, johon toteamme englanniksi, että joku otti ne jo meiltä. (Noilla ei taida olla mitään selkeää työnjakoa 😏). Neljäs mies tulee, silmäilee hyttiä ja tarkastaa jollain keppi-peili -vekottimella, ettei olla jemmattu mitään oven yläpuolella olevaan tyhjään tilaan. Kukaan ei halua tarkastaa laukkujamme, vaikka olemme kuulleet, että niinkin saattaa tapahtua. Vajaan tunnin päästä hyttiemäntä kutsuu meidät vuorotellen toiseen hyttiin, jossa komealla miesvirkailijalla on terässalkku, läppäri ja kamera. Hän ottaa laitteellaan valokuvan, laittaa passiin poistumisleiman ja homma on sillä selvä.

Kun juna on tarkastettu, liikutaan Georgian puolelle Gardabaniin. Sama setti toistuu. Täällä rajatarkastajat ovat keskimäärin tiukemman näköisiä. Sitten on muutamia, jotka aina hytin ohi mennessään katsovat sisään ja vaan virnuilevat. Mahtaa blondi ja punahiuksinen suomituristi olla huvittavan näköisiä tukat pystyssä aamutuimaan.

Junan lähestyessä Tbilisiä, vaunuemännät ovat vauhti päällä hakiessaan petivaatteita pois hyteistä. Lopulta saavutaan asemalle. Vaunujen ovien edessä on liuta miehiä huutamassa "Taxi, taxi..".

Jossain Georgiassa, lähellä Tbilisiä

Good morning Tbilisi