Autolla Tbilisistä Jerevaniin

Viimeinen aamupala Tbilisissä oli syöty. Laukut odottivat pakattuina. Tämä päivä meillä kului matkatessa Tbilisistä Pohjois-Armenian läpi aina Jerevaniin asti pysähtyen matkalla eri paikoissa. Perillä meitä odotti samanniminen hostelli kuin Tbilisissäkin, Envoy.

Georgiasta Armeniaan pääsee myös junalla, kimppatakseilla ja minibusseilla. Kuitenkin tällainen siirtyminen, jossa ehtisi nähdä eri paikkoja matkan varrella, kuulosti varteenotettavalta. Tämä, Enlinking Caucasus, oli lopulta kolmas hostellimme järjestämä retki, jolle osallistuimme.

Rajanylitys

Lähestyessämme Georgian ja Armenian rajaa, maisema näytti aika karulta. Aseman pihalla oli busseja ja henkilöautoja. Jälkimmäisissä pystyi suorittamaan passintarkastuksen paikallaan istuen. Isompien kulkuvälineiden matkustajat nousivat autoistaan ja menivät rakennukseen, jossa on passien tarkastus. Mitään jonoa ei käytännössä ollut. Oli vain epämääräinen massa ihmisiä, jotka jonottivat kahdelle tiskille. Meille kerrottiin, että kannattaa pitää puolemme, että ihmiset eivät etuile. Georgialaiset eivät kuulema osaa jonottaa. Molemmista sivuista kiilasikin välillä paikallisia rouvia tottuneesti. Uskalsin ottaa yhden kuvan jonottaessani. Tokihan tiedän, ettei rajoilla saisi kuvata. Seinillä ei ollut merkkejä kuvauskiellosta toisin kuin Armenian puolen raja-asemalla, jonne seuraavaksi menimme.

Kaikki porukastamme, jotka olivat olleet Azerbaijanissa, pysyttelivät suunnilleen yhdessä kasassa. Oppaamme lupasi olla avuksi, kun rajavartija alkaisi kysellä, miksi olemme siellä olleet. Minun vuorollani passi selattiin huolella läpi. "What are you doing here?" -I'm on a holiday. "How long are you here?" -3 days. "Where are you staying?" -Envoy hostel, Yerevan. "What is the address?", rajavartija pommitti kysymyksillään tuijottaen tiukasti silmiin. Oppaamme tuli tässä vaiheessa tiskille kertoen hostellin osoitteen. Hän viittasi myös takanani tuleviin ihmisiin, jotka olivat tulossa samaan kohteeseen. Rajavartija lätkäisi leiman samalle sivulle Georgian ja Azerbaijanin leimojen viereen. "Shnorakalutsun.", kiitin hymyillen armeniaksi ja sain pienen hymyn takaisin. Nyt piti yrittää alkaa omaksua paikallisia sanoja ja työntää taka-alalle vasta opittu georgian kieli.

Kun kaikki olivat valmiina, minibussimme kurvasi läheisen huoltoaseman pihalle. Siellä vaihdettiin jäljellä olevat larit Armenian drameiksi. Kesti hetken ennen kuin rahan arvo täällä alkoi hahmottua. Tonnit ja kymmentonniset kädessä tunsin olevani rikas.  Armenian tonni vastaa noin kahta euroa. Huoltoasemalla oli kiva ihmetella eksoottista, uutta tavaravalikoimaa ja paikallisia hintoja.

Akhtala

Kaupunki ja sen samanniminen luostari sijaitsevat Lorin alueella. Vierellä virtaa Debed - joki. Keskiajalla kaupunkia kutsuttiin nimellä Pghndzahank, mikä tarkoittaa kuparikaivosta.

Luostari ja sitä ympäröivä linnoitus sijaitsevat korkealla vuoren päällä. Mitä ylemmäs minibussimme kiipesi sitä huikeammat näkymät meille avautuivat. Ympärillä olivat syvät kanjonin seinät.

Paikan nykyisestä nimestä ensimmäiset merkinnät ovat vuodelta 1438. Tämä rakennettiin tiettävästi 900-luvulla. Luostari kuului alun perin Armenian apostoliselle kirkolle. Sen jälkeen paikallisia käännytettiin Georgian ortodoksiuskontoon. Linnoitus kesti mongolien hyökkäyksen. Sitten sen valtasivat turkit (turkic tribes) ja myöhemmin aluetta asuttivat kreikkalaisetkin. Bysantin ajan ja Kreikan vaikutteet näkyvätkin kirkon sisällä olevissa seinämaalauksissa. Ne tosin ovat saaneet osumia eri hyökkäysten aikana ja niitä on myöhemmin yritetty ehostaa.

Nyt alueella oli suhteellisen hiljaista. Täällä kuulema pidetään vielä jumalanpalveluksia, vaikka paikka näyttää askeettiselta. Kirkon edessä istui ortodoksipappi, joka tervehti englanniksi. Hiuksia ei tarvinnut peittää sisälle mennessä niin kuin Georgiassa. Täällä ei kuulema ole niin tiukat säännöt.

Pihalla oli kaksi jättimäistä sormusta, jotka seisovat jalustalla nojaten toisiinsa. Nämä symbolisoivat Armenian ja Georgian välistä liittoa. Kävelin niiden alitse, koska se kuulema tuottaa hyvää onnea.

Haghpat

Seuraavaksi ajoimme päivän ensimmäiselle Unescon perintökohteelle. Luostaria ja sen aluetta rakennettiin 900- luvulta 1200 - luvulle. Se oli aikansa suurimpia keskuksia, jossa kopioitiin kirjoja ja säilöttiin kirjoituksia eri tieteiden aloilta. Paikka on vahingoittunut maanjäristyksissä ja eri hyökkäyksissä. Kuitenkin suuri osa kompleksista ei ole juurikaan tarvinnut korjaamista. Paikan syrjäisestä sijainnista huolimatta turistit ovat löytäneet tänne. Oli haastavaa saada otettua valokuvia, joissa ei näkyisi ihmisiä.

Barbeque -lounas armenialaiseen tapaan

Haghpatin luostarilta kävelimme soratietä pitkin mäkeä alas ja portista eräälle pihamaalle.  Kiviportaiden jälkeen ruusupensaiden ja muiden kukkasien reunustama kuja toi meidät kahden rakennuksen luo. Kissanpennut vilistivät pihalla ja kukko komensi kovaäänisesti kanalaumaansa. Hymyilevä rouva tuli pihalle ja ohjasi meidät armenian kielellä ja eleillään yhteen rakennukseen, johon pöytä oli katettu. Hän kantoi vielä tuoksuvia lihoja pöytään suoraan grillistä.
Yksi isompi kissa haistoi herkulliset ruoat ja livahti sisälle. Se tuli istumaan viereeni penkille. Kissa ei lopulta suostunut lähtemään ulos rakennuksesta muuten kuin lihapalalla houkuteltuna.

Ruoka oli oikein hyvää ja tuli syötyä tarpeeksi. Jälkiruoaksi saimme vielä kahvia tai teetä, melonia ja kakkua. Tämä ruoka ei kuitenkaan aiheuttanut samanlaista wau -reaktioita kuin mitä Georgiassa koin.

Georgia 1 - Armenia 0

Oppilaat istuivat tällaisessa syvennyksessä luentojaan kuunnellen. 

Sanahin

Ruokailun päätteeksi minibussimme ajoi vuorta alas kanjonin pohjalle, joen yli ja vastapäistä rinnettä ylös. Sanahin, päivän toinen Unescon perintökohde, rakennettiin samaan aikaan Haghpatin kanssa. Rakennuttaja oli itse asiassa Haghpatin rakennuttajan oppipoika ja rakennusprojektit olivat jonkinlainen kilpailu siitä, kumpi rakennuttaa hienomman luostarin. Minun makuuni Sanahin on komeampi.
Täällä oli ennen kirjasto ja akatemia, joka oli yksi aikansa tärkeimpiä opinahjoja. Oppilaat istuivat syvennyksissä, kun opettaja käveli edestakaisin heidän ohitseen pitäen luentojaan.

Iltapalaa Aparanissa

Sanahinin jälkeen oli jo tullut luostariähky. Kolme uskonnollista rakennusta yhdelle päivälle oli enemmän kuin tarpeeksi. Itsehän en kuulu kirkkoon, mutta ei minulla ole mitään sen kummempaa vakaumusta ettenkö voisi vierailla niissä. Kirkoissa ja tällaisissa luostarikomplekseissa, joita näimme, kiinnostaa historia eikä uskonto.

Nyt oli vielä edessä pitkä, 165 kilometrin automatka. Kuulostaa ehkä lyhyeltä, mutta ei noilla Armenian teillä matkaa niin nopeasti taitettu. 100km taisi mennä kahdessa tunnissa.
Matkan varrella ohitimme teollisuuskaupungin, joka Neuvostoliiton aikana oli vielä ollut elinvoimainen. Nyt tehtaat ja suurin osa kaupunkia oli tyhjillään. Paikka olisi loistava miljöö Zombie - tai maailmanlopun elokuvalle.

Auringonlaskun lähestyessä lauma lehmiä tungeksi tiellä matkalla kohti kotiaan. Kysyin jo Georgiassa, miten eläimet löydetään, kun ne saavat kulkea vapaana syömässä ruohoa. Toiset eläimet osaavat kuulema tulla illan suussa kotiportille ihan itsekin. Toisia saa käydä hakemassa koirien kanssa. Aika ihana, kun kotieläimet saavat vaellella  vapaasti.

Kun matkaa oli vielä 50 kilometriä jäljellä, pysähdyimme Aparanin kaupunkiin ison, Gntunik - nimisen marketin eteen. Täällä on myös oma leipomo ja paikka on auki ympäri vuorokauden. Paikassa kävi vilske niin kuin Prismassa ruuhka-aikaan.
Leivät valmistuivat kuuman saviuunin seinämässä. Työntekijöillä oli varsin erikoinen tyyli ottaa leipiä uunista tai lätkäistä taikinapalat sisään paistumaan. Näytti että he sukeltavat uuniin. 

Oppaamme haki meille pasteijoita ja muffineja.

Loppumatka Jerevanin Envoy hostelliin sujui iloisissa merkeissä herkuttelun jälkeen.