Tänä vuonna joulu on luultavasti taas musta ainakin täällä Etelä-Suomessa. Jouluhypetystä on joka puolella. Ihmiset tekevät jouluhankintoja aattoaamuun asti. Mainoksissa näkyy onnellisia perheitä joulun vietossa. Kyllähän minäkin joulua laitan kotiin. Pitäähän lapsella olla joulu, vaikka minulle se ei olekaan suosikkiaikaa. Mieluummin olisin ihan missä vaan toisella puolen maailmaa, missä ei tarvitsisi viettää joulua.
But why the fuck I hate Christmas..
Palataanpa ajassa 7 vuotta taakse päin: En yleensä kirjoita päiväkirjaa, mutta kirjoitin elämäni vaikeimmat päivät muistiin, etten niitä unohtaisi...
Tiistai 20.12.2011
Pääsin töistä ja huomasin, että E (isäpuoli) oli soittanut. Se ei ikinä soita. Ajattelin, että aikoo varmaan kysyä jotain joululahjaideaa mun tyttärelle, lapsenlapselleen. Soitin takaisin ja kuulin ikäviä uutisia.
E oli ollut keittiössä, kun vessasta oli kuulunut kolaus ja äiti makasi maassa. E yritti ravistella eikä äiti reagoinut siihen. Se huomasi, että suussa oli jotain ruokaa ja yritti saada sitä pois. E soitti 112. Ambulanssi tuli nopeasti. Ensihoidon läsnäollessa äidin sydän oli pysähtynyt. Se oli ollut 25 minuuttia pysähdyksissä, kunnes se saatiin vielä käyntiin. Äiti oli viety teholle.
Lyyhistyin ostoskeskuksen nurkalle, kun puhelu päättyi. Sain koottua itseäni sen verran, että numerotiedustelun kautta pääsin puhelinyhteyteen Oulun teholle. Lääkäri kertoi tilanteen. Äidin aivot on jäädytetty 24 tunniksi. Jos ylihuomenna ei tule tajuihin, eloonjäämisestä ei ole toivoa. Lääkäri sanoi, että kannattaa tulla sairaalalle. "Mutta mä olen täällä Vantaalla."
Keskiviikko 21.12.2011
Nukuin pätkissä. Herätyskello oli soimassa klo 4:00. Lentokone lähti kohti Oulua klo 6:40. R haki mut kentältä. Sen molemmat vanhemmat ovat kuolleet. Tunsin, miten se ymmärsi mun tuskaa.
Mentiin E:n kanssa katsomaan äitiä OYS:in Teho 1 -osastolle. Oli karua nähdä äiti kaikissa letkuissa ja koneissa. Äiti oli nukutettu ja saanut lihaksia rentouttavia lääkkeitä.
Toisen kerran sinä päivänä vierailin yksin teholla. Aivojen jäädytys oli loppunut ja äitiä lämmitettiin. Uni- ym. -lääkkeitä ruvettiin pikkuhiljaa vähentämään. Toivottiin, että hän tulisi tajuihin viimeistään seuraavana päivänä. Äidin vartalossa oli tahattomia nykäyksiä. Sairaanhoitajan mukaan se ei välttämättä ole hyvä merkki ja kertoo, että aivot ovat kärsineet liian kauan hapenpuutteesta.
Torstai 22.12.2011
Minut ja E vietiin takahuoneeseen, jossa lääkäri kertoi tilanteesta. Äiti ei tule tajuihin eikä reagoi. Lisäksi hänellä on keuhkokuume. Siinä kohtaa iski tunne, miten tämä oli nyt tässä. Sanoin, että äidille ei anneta turhaan antibioottia keuhkokuumeeseen vaan kipulääkettä. Äidin aivot ovat kuulema niin pahasti vaurioituneet, ettei hän tunne kipua.
Äiti siirtyi sisätautien teholle ja kävin siellä vielä illalla istumassa. Silmät olivat välillä auki ja räpsyivät, mutta niistä näki, ettei hän ole enää tässä maailmassa.
Perjantai 23.12.2011
Mummu ja L (täti) tulivat taksilla. Menin yhdessä heidän ja E:n kanssa äidin sängyn viereen. Pyysin, että kaikki elämää ylläpitävät laitteet irroitetaan nyt. Mummu toivoi että jos odotettaisiin vielä vähän. Minä en halunnut odottaa. Äiti oli vihannes eikä se olisi halunnut itseään pidettävän hengissä tällaisessa tilassa. Minä halusin olla paikalla, kun äiti kuolee.
Noin klo 10:30 hengityslaitteet irroitettiin. Kaksi tuntia istuttiin äidin vierellä. Välillä itkin ja välillä tuijotin lamaantuneena monitoreja. Hengitys korisi, koska äiti oli limainen keuhkokuumeen takia. Se kuulosti melkein kuorsaukselta.
Verenpaine alkoi pikkuhiljaa laskea. Happisaturaatio oli vähän yli 30. Sitten monitorilla lukemat alkoivat laskea nopeammin. Sydänkäyrä näytti viivaa. Hoitaja sulki monitorin. Äiti näytti rauhalliselta, nukkuvalta.
Mummu ja L lähtivät taksilla. E käveli kotiin. Menin vielä äidin luo istumaan ja ennen lähtöä laitoin lakanan hänen kasvojen peitoksi. Lensin iltakoneella kotiin Vantaalle. Olin turruttanut itseni lennon ajaksi äidin tavaroista löytyneillä bentsoilla. S oli kentällä vastassa. Itkin. S vei mut kotiin.
24.12.2011
Tänä jouluaattona jouluvalot eivät toimineet. Testailin lamppuja ja vaihdoin niitä uusiin, mutta silti ne pysyivät pimeinä. Se tuntui oudolta, mutta hyvinkin sopivalta siihen, mitä oli juuri tapahtunut. Olin tullut yöllä kotiin. Mun tyttö oli nukkumassa. En muista, olinko itse nukkunut yhtään.
Mun äitin ja E:n ois pitänyt olla tänään meidän luona, meidän kanssa. Nyt mä jouduin kertomaan mun tytölle jouluaattoaamuna, että sen mummu on kuollut
 |
| When Christmas was over 2011 |
Hautajaiset
Ennen hautajaisia tuntui kuin äiti olisi vielä täällä, koska se oli fyysisesti vielä maan päällä, vaikka olikin kuollut. Se hetki, kun näki, että se on mun äiti, joka makaa siinä arkussa; ja se hetki, kun hiekkaa lentää kuopassa makaavan arkun päälle olivat jotenkin pysäyttäviä. Pahin ääni oli se, kun hiekka osui arkkuun.
Nykyhetki
Äiti kävi nuorena laskuvarjokurssin ja hyppi koneesta kunnes sen nilkka meni liian huonoon kuntoon. Mä pelkäsin huvipuistojen vauhdikkaita laitteita ja korkeita paikkoja. Katsoin Madventures -sarjaa ja haaveilin, miten ihanaa ois joskus nähdä Kambodza, Laos...
...This is me now doing all the things I used to dream of...
Sitten mä aloin pikkuhiljaa voittaa pelkojani: harrastin seinäkiipeilyä itsevarmistavilla vaijereilla, menin niihin pelottaviin laitteisiin Lintsillä, lensin kuumailmapallolla, matkustin Kambodzaan... Äiti ois niin ylpeä, jos se tietäis, mitä kaikkea olen päässyt näkemään ja kokemaan. Äiti olisi niin ylpeä, kun se näkis, miten hieno tyyppi sen lapsenlapsesta on kasvanut.
Ystävät ja kylänmiehet, eläkää elämäänne nyt ja toteuttakaa haaveitanne. Koskaan ei voi tietää, paljonko aikaa on jäljellä. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, aika tosiaan parantaa haavat. Kohta äidin kuolemasta on tullut kuluneeksi 7 vuotta. En enää edes muista, miltä mun äidin ääni kuulosti.
Jotain aika ei ehkä ikinä paranna: jokainen joulu muistuttaa siitä, että mun äiti kuoli jouluna.
...That's why I fucking hate christmas...
Kiitos kaikille, jotka olette nyt läsnä elämässä ja jotka olitte silloin paikalla ja tukena...
Kiitos muistotatuoinnista, viikatemiehestä selässäni Mika Saarrolle...
Kommentit
Lähetä kommentti