Pelkoa ja onnellisia loppuja Sulemaniassa

 

Lento Istanbulista Sulemaniaan oli mennyt nopeasti. Nukahdin tarjoillun ruuan jälkeen ja heräsin, kun laskeuduttiin.

Terminaalin sisällä oli oma viisumi -luukku. Kun olin antanut passin, virkailija ohjasi vaihtamaan dollarit dinaareiksi viereiselle luukulle. Sitten jonotettiin kuitin kanssa passintarkastukseen. Jonossa oli kaksi muutakin länkkäriä. Vaaleahiuksinen nainen, joka kertoi tulleensa tänne töihin ja ruotsalainen nuori mies, joka tuli lomalle. 

Taksi kentältä Khan Saray hotellille maksoi 20 dollaria. En jaksanut alkaa tingata, koska oli aamuyö ja halusin vain nukkumaan mahdollisimman nopeasti. Respasta löysin sen ruotsalaisen miehen. Naureskeltiin hauskalle sattumalle.

Huoneesta oli ikkuna suoraan yhdelle kauppakadulle. Nyt ulkona oli autiota. Ennen kuin ehdin nukahtaa, kuulin, miten päivän ensimmäiset rukouskutsut rikkoivat hiljaisuuden. Piti avata ikkunat ja fiilistellä sitä ihmeellistä tunnetta. Olin Irakissa.

En ollut laittanut kelloa soimaan ja nukuin pitkään. Missasin tietysti hotellin aamupalan. Aikani kaupungin kaduilla vaellettuani, löysin modernin Jan coffee -nimisen kahvilan, jossa istui paljon läppärityöläisiä. Jäin ulos varjoisan pöydän ääreen. Aloitin päiväni kurdilaisella aamiaisella.

Yritin sitten etsiä rahanvaihtopaikkaa. MapsMe -karttani neuvoi minut remontissa olevan rakennuksen luo. Palasin hotellille kysymään neuvoa. Respassa oli samaan aikaan itävaltalainen mies, joka kertoi lähellä olevan hyvän paikan ja saattoi minut sinne. 

Päivä kului seikkaillessa pitkin kaupungin kujia. Olin pukeutunut farkkuihin, t-paitaan ja sandaaleihin. Auringossa oli ainakin 28°c lämmintä. Iltapäivällä oli jo tosi ruuhkaisaa. Yksisuuntaiset kadut olivat täynnä ihmisiä ja matelevia autoja. Halusin päästä auringon laskuksi kaupungin laidalla olevaan huvipuistoon nimeltä Chevy Land. Tiesin, että sieltä pääsisi viereisen Azmar -vuoren päälle kaapelikärryllä ja maisemat olisivat hienot.

Kävelymatka kesti yli tunnin. Lopussa ongelmia aiheutti vilkasliikenteinen tie, jossa oli kolme kaistaa molempiin suuntiin. Oli siellä suojatiekin, mutta yksikään auto ei pysähtynyt eikä tietä ollut ylittämässä kukaan muu, jonka vanavedessä olisin voinut mennä. Ennen suojateitä autoilijoille on hidastetöyssyt, mutta minun mielestä ne eivät kyllä auttaneet yhtään mitään. Pääsin lopulta tien yli. Vähältä, piti, että yksi auto ei ehtinyt osua minuun. Päätin, etten takulla kävelisi täältä takaisin keskustaan.

Oli tosi tuulinen päivä ja huvipuistossa ei ollut paljon ihmisiä. Laitteet näyttivät aika vanhoilta. Minulle tuli mieleen Victory Park Armenian Jerevanista, jossa olin ollut maailmanpyörässä.

Kävelin suoraan kaapelikärryille. Reitti ylös oli pitkä. Koska ulkona oli kova tuuli, kärry keinui ja alkoi pelottaa. Yritin keskittyä katsomaan maisemia, jotka vain paranivat, mitä ylemmäs noustiin. Tuuli heilutti kärryä ja aloin panikoida. Vaihdoin paikkaa toiselle puolelle naama menosuuntaan. Ennen huippua oli pilkkopimeää ja näytti, että kärry kulkisi päin vuorenseinää. Olin niin helpottunut, kun saavuin ylös.

Vastassani oli työntekijä, joka sanoi paikan sulkeutuvan kohta. Menin ulos terassille ottamaan kuvia ja videon upeasta, öisestä kaupunkimaisemasta. Azamar vuori on yli 1500 metriä korkea ja näkymät sen mukaiset. 

Palasin sisälle ja minulle sanottiin, että pitäisi lähteä alas. Olin kauhuissani. Sanoin, että kävelen mieluummin alas vuorelta kuin menen takaisin siihen kärryyn. Ihmisiä oli kerääntynyt ympärilleni ja he neuvottelivat keskenään. Yksi työntekijöistä lupasi tulla minun kanssa samaan kyytiin ja vakuutti kyydin olevan turvallinen.

Kärry ei jostain syystä heilunut niin paljon alas mennessä. Seura myös helpotti hermostuneisuuttani. Selvisin hengissä.

Chevy Landin jälkeen en jaksanut tai halunnut kävellä . Kysyin sisäänkäynnin edessä olevalta nuorelta mieheltä, miten saisin taksin. Hän osoitti autoa, jossa ei ollut taksi -kylttiä. Kuskina oli vanhempi mies, joka ei puhunut sanaakaan englantia. Yritin näyttää Maps Me -kartasta, mihin olin menossa. Hän ei ymmärtänyt. Tarvittiin lopulta kolme eri ihmistä selittämään, että karttasovellus neuvoo, minne pitää ajaa ja hänen ei tarvitsisi tietää reittiä etukäteen.

Lähdettiin liikkeelle ja istuin kuskin vieressä puhelin kädessäni ja osoitin kädellä, minne piti milloinkin kääntyä. Hän puhui minulle vuoroin kurdia ja arabiaa ja minä puhuin englantia. Päästiin lopulta perille yhden ravintolan eteen. 

Kun taksi lähti liikkeelle, kaivoin laukkuani ja tajusin, että puhelin ei ole siellä. Olin varmaan laskenut puhelimen syliini, kun maksoin. Yritin juosta autoa kiinni siinä onnistumatta. Törmäsin nuoreen mieheen jolla oli kännykkä kädessä ja pyysin, jos saisin soittaa puhelimeeni. Hän ei ymmärtänyt. Mies osoitti viereiseen Buraq nimiseen ravintolaan ja sanoi, että siellä puhutaan englantia. Juoksin sisään paniikissa ja selitin tilanteen paikan hovimestarille ja nuorelle tarjoilijattarelle, joka puhui sujuvaa englantia. Hän lainasi minulle puhelintaan. Näppäilin numeron ja mietin, oliko minulla edes äänet siinä päällä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen taksikuski vastasi puhelimeeni. Tyttö pyysi puhelimensa ja selitti miehelle tilannetta pitkään ja hartaasti. Hovimestarikin puhui kuskin kanssa.. Myöhemmin kuulin, että kuski oli arabi eikä tuntenut kaupunkia niin hyvin. Hän aikoi ajaa sinne ravintolalle, mihin oli minut jättänyt, mutta työntekijät vaativat, että mies ajaa Buraq'iin. He vielä pyysivät hänen yhteystiedot. 

Olin hermoromahduksen partaalla. Minut käskettiin istumaan ja sain eteeni vettä. Työntekijät rauhoittelivat minua, että kaikki järjestyy ja käskivät ottaa rauhallisesti. Aikaa kului ja kului. Kuskille soitettiin aina välillä uudelleen  Olin ihan varma, että hän ei tulisi takaisin. 

Ehkä tunnin päästä yksi työntekijöistä soitti miehelle ja meni ulos. Sitten hän viittoi minua tulemaan myös ulos. Kuski ajoi ravintolan eteen ja sain puhelimeni takaisin. Hän odotti tippiä vaivan palkaksi ja ravintolan työntekijä olisi ollut hakemassa kassasta rahaa, jos minulla ei olisi sitä ollut. Kuski oli tyytyväinen 3000 dirhamiin eli vajaaseen kahteen euroon. 

Palasin sisälle puhelimeni kanssa ja koko ravintolan henkilökunta tuli kanssani iloitsemaan surkean sattumuksen onnellista loppua. Hovimestari vähätteli asiaa ja sanoi samanlaista tapahtuvan joka päivä ja että asiat yleensä järjestyvät.

Päätin jäädä Buraq -ravintolaan syömään. Voi luoja sitä kiitollisuuden määrää, minkä tunsin sisälläni. Olin saanut kokea valtavan annoksen kurdilaista ystävällisyyttä ja huolenpitoa. Poistuessani ravintolasta vatsa täynnä parin tunnin päästä olo oli parempi. Jätin runsaan tipin vaikka siitä yritettiin ensin tiukasti kieltäytyä. 

Huh mikä päivä. Pelottava kaapelikärry -ajelu oli jo valmiiksi ravistellut herkkää sieluani. Piti vielä enemmän sattua. Hotellilla törmäsin siihen itävaltalaiseen tyyppiin, jonka olin tavannut aamulla. Kerroin, mitä oli tapahtunut. Lähdimme sitten yhdessä ravintolaan nimeltä Cafe11. Muutama mojito ja hyvä juttuseura oli loistava loppu ensimmäiselle päivälleni Sulemaniassa, Pohjois-Irakin Kurdistanissa.

Linkkejä ja vinkkejä:

- Matkalla Pohjois-Irakin Kurdistaniin

- Buraq restaurant (löytyy Google -haulla)

- Jan Coffee & breakfast (sama)