Istanbulin päiväkirjat 1/2

Ensimmäinen aamu Istanbulissa. Hotellista oli lähdössä porukkaa turkkilaiselle aamiaiselle jonnekin kauemmas. Kaikki olivat nukkuneet pitkään ja alkoi olla oikeastaan lounasaika. Menin edeltä marokkolaisen Abdulin kanssa. Minun piti ostaa matkakortti ja liittää siihen netissä oma HES-koodi. 

Tämän sain jo Suomessa, kun täytin pakollisen maahantulo -kaavakkeen 72 tuntia ennen lähtöä. Koodia kysyttiin myös check-in'issä. Yhdeltä turkkilaiselta mieheltä, jolla oli vaihto Helsingissä, evättiin pääsy koneeseen. Hän hoki olevansa Turkin kansalainen, mutta se ei auttanut. Kaikilla piti olla HES-koodi lentokenttävirkailija selitti kiihtyneelle miehelle.

Kun sain matkakortin, rekisteröin sen mukavan kioskisedän pädillä. Jostain syystä en päässyt puhelimellani rekisteröintisivulle. Sitten mentiin lähimmälle, Sultanahmetin ratikkapysäkille. Siellä pystyi lataamaan korttiin rahaa.

Hypättiin raitiovaunuun ja ajettiin sillä aika pitkälle, päätepysäkille asti. Jatkettiin kävellen samaa tietä eteenpäin. Ohitimme Dolmabahcen palatsin. Merkitsin sen Maps Me -karttaani, että löytäisin sinne uudelleen. Jossain vaiheessa vaihdoimme tien puolta. Monen mutkan jälkeen löysimme pienen kadun, joka oli täynnä ravintoloita. Valitsimme yhden ja tilasimme turkkilaisen aamupalan. Se oli isoin kolmesta vaihtoehdosta. Teetä kaadettiin kuppeihin lisää sitä mukaa, mitä ehdimme tyhjentää edelliset. Muu hostellin porukka pääsi paikalle, kun olimme syöneet jo tovin. Ai että mikä ihana startti turkkilainen aamiainen oli.

Visiitti Aasian puolelle

Luulen, että se lähiö, jossa söimme oli Türkali. Se oli Besiktas'in lauttarantaa lähellä. Sieltä piti lähteä Istanbulin Aasian puoleiselle alueelle seikkailemaan. Sen erottaa Euroopan puoleisesta osasta Bosporinsalmi, ainoa reitti Välimeren ja Mustanmeren välillä. Ympäri vuorokauden sen läpi kulki hirveän paljon rahtilaivoja. 

En tiennyt, mitä nähtävyyksiä Aasian puolella oli. Kauniita moskeijoita nyt ainakin. Minulle riitti niiden ihailu ulkoa päin. Kuljimme Üsküdarista länteen rantoja pitkin. Tarkkailin paikallisia kalastajia, joita seisoskeli pitkin rantaa. Heidän lähettyvillä oli kissoja siinä toivossa, jos itsekin saisivat kalansaaliista osansa. Kyllä niille pikkusinttejä heiteltiin. 

Matkaan tarttui pahvimukillinen vahvaa kahvia jostain kadun varren kojusta. Rantabulevardilla käveli iso hääseurue menossa ehkä juhlapaikalle tai valokuvia ottamaan. Morsiamen  puvun laahus oli niin iso, että kahden piti sitä kantaa. Sukulaisia pyöri stressaantuneen näköisen nuoren naisen ympärillä. Jännittävä päivä.

Ohitimme Neitsyttornin eli Maiden's towerin, joka sijaitsi pienellä saarekkeella. Torni oli vuosisatojen aikana toiminut niin kauppiaiden veronkeräyskeskuksena, puolustusvoimien käytössä kuin majakkanakin. 1830 koleraepidemian aikana paikka oli karanteenisairaala ja radioasema. Nykyään sinne veti paljon turisteja ilmainen museo sekä ravintola, joka tarjoili paikallisia ruokia. 

Pitkin rantaa näkyi hirveän paljon kissoja. Niille oli jopa rakennettu pikku koppeja, joiden vieressä saattoi olla kipoissa ruokaa ja vettä. Yllättävää kyllä ja kissojen suuresta määrästä huolimatta en nähnyt montaa sairasta kissaa Istanbulissa. Olin nähnyt joskus Yle Areenasta dokumenttielokuvan Istanbulin kissat (Kedi). Se oli tehnyt vaikutuksen. 

Tokihan sitä haluaisi, että jokaisella kissalla olisi oma koti. Tuntui, että näistä Istanbulin kulkukissoista huolehdittiin jollain tasolla. Se kuulemma johtui siitä, että oltiin muslimienemmistöisessä maassa. Islamin uskossa kissoja pidettiin puhtaina eläiminä. Profeetta Muhammadin kerrotaan tunteneen kissoja kohtaan kiintymystä.  Ne olivat olleet myös suojelijoita, jotka pitivät kirjastojen kirjat turvassa hiiriltä ja estivät aikoinaan ruttoa levittäviä rottia aiheuttamasta isompia tuhoja.

Kissoista huolehtiminen oli muslimeille tärkeä asia.

 

Palasimme Haremista lautalla Sirkeciiin. Siitä ei ollut montaa ratikkapysäkkiä takaisin Sultanahmetin alueelle. Turistien kimpussa olevat kauppiaat olivat kadonneet Sinisen moskeijan ja Hagia Sofian väliseltä puistoalueelta, koska aurinko oli laskemassa. Palasimme hostellille ja pääsin privaattihuoneeseen, jonka olin alunperin itselleni varannut. 

Menin yläkerran baarin kattoterassille ja tilasin lasin valkoviiniä. Maisema Bosporinsalmelle alkoi hämärtyä. Taustamusiikki sekoittui läheisen moskeijan rukouskutsun ääneen. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että illasta tulisi pitkä. Hostelli oli täynnä ihania ihmisiä ympäri maailman. Ja suurin osa oli soolomatkalla. Ikäjakauma oli 20-60+ (?) vuotta. Se ylin ikä oli villi veikkaus,  koska amerikkalainen reppureissaaja Steve oli ainoa porukasta, joka ei ikinä halunnut sanoa ikäänsä. Mutta sillä ei ollut merkitystä. Olimme joukko matkailua rakastavia ihmisiä, jotka Cheers Vintage hostel oli ajanut yhteen.