Budapest, kesken jäänyt reissu

Budapestin lennolla sattui hauska juttu. Olin ostanut kentältä vischyä. Avatessani pullon koneessa, se sattui räjähtämään minun ja vieressä istuvan miehen päälle. Onni onnettomuudessa hän ei suuttunut ja alettiin juttelemaan niitä näitä. Molemmat tykättiin matkustamisesta ja reissujuttuja riitti laskeutumiseen asti. Mentiin vielä samalla bussilla  keskustaan. 

Satoi vettä, mutta se ei synkistänyt mielialaani. Ihana olla vihdoin Budapestissä. 

Hostellini löytyi rauhalliselta kadulta. Se oli yhden asuintalon ylimmässä kerroksessa. Britti Alice ja italialainen Alessandro ottivat minut vastaan, esittelivät paikat ja antoivat muutamia vinkkejä kaupunkiin. Täällä ei ollut henkilökuntaa ympäri vuorokauden. Sain yhden koodin ulkoporttiin ja toisen hostellin oveen. Alice ja Alessandro olivat lähdössä läheiseen pubiin ja pyysivät minut mukaan. Sovin samalla treffit entisen työkaverini, Lotan kanssa. Hän asui kaupungissa ja suoritti vaihto-oppilaana sairaanhoitajan tutkintoa. Oli ihana nähdä pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia. 

Me kaikki lähdimme myöhemmin eri teille. Minä kävelemään pitkin öisiä kaupungin katuja. Kävin rauniobaari Szimpla Kertissä, joka oli lauantai-iltana aivan ammuttu täyteen porukkaa. En jaksanut olla siellä pitkään ja keskiyön jälkeen menin hostellille nukkumaan.

Sunnuntai

Sunnuntai alkoi aurinkoisena. Kuulin tosin kotoa, että meidän ihana burmakissa, Casse ei halua syödä. Se oli sairastellut pitkään. Oli ollut munuaisten vajaatoiminta ja hiljattain diagnosoitiin kilpirauhasen liikatoiminta, johon oli nyt lääkitys. Oli voimaton olo, kun ei voinut tehdä mitään. Toivoin kuitenkin parasta. Että Casse vielä virkistyisi.

Lähdin kävelemään pitkin joen vartta kohti muistomerkkiä, jonka olin merkinnyt MapsMe -karttaani. Se oli nimeltään Kengät Tonavan rannalla ja on tehty muistamaan niitä juutalaisia, jotka tulivat ammutuiksi täällä vuosina 1944-45.

"Lähes 80000 juutalaista karkotettiin unkarista kuolemanmarssilla Itävallan rajalle ja noin 20000 juutalaista ammuttiin joen penkereillä. Ennen teloitusta uhrien piti riisua kenkänsä ja kohdata ampujansa kasvotusten ennen kuin he putosivat Tonavan kylmän rinnan vietäviksi."

Tämä oli pysäyttävä paikka. Mutta hyvä, että historiasta muistutetaan. Voi kun se toimisi oppina tuleville sukupolville, että sama ei toistuisi. Toiveajattelua. Olen ehkä niin kyynistynyt maailman tapahtumiin, että en jaksa usko tilanteeseen, milloin kaikkialla olisi rauha ja ihmiset saisivat elää rauhassa.

Jatkoin matkaa ja ohitin jonkun hienon pankin ja ministeriön. Reissujani, oli vastannut minun instastooreihin ja vinkkasi New York Cafe -nimisestä ravintolasta, joka kannatti nähdä. Katsoin kartasta, että se oli siellä suunnassa, mihin olin muutenkin kävelemässä. Ja alkoi olla nälkäkin.

New York Cafe on ollut pystyssä vuodesta 1894. Wau, mikä miljöö. Sisään tultaessa paikka näytti täydeltä. Minua ennen oli muutamia ihmisiä jonossa. Pääsin pöytään nopeasti. Tilasin gulassikeittoa ja sitä odotellessa viereisen pianon ääreen tuli mies soittamaan.  Kaikki oli kuin suoraan jonkin elokuvan lavasteista. Oli täällä kuulema elokuviakin kuvattu. Ei ihme.

Palasin Szimpla Kertiin. Näin sunnuntaina siellä oli vain vähän ihmisiä. Viihdyin paremmin. Oli valoisaakin ja kiertelin ympäri tätä rähjäistä, mutta niin viihtyisää rakennuskompleksia. Löysin viinibaarin. Olin sanonut baarimikolle vain "Hello" ja hän alkoi puhua minulle suomea. Hän osasi muutamia lauseita, mutta oli kyllä tosi vakuuttava. 

Jäin tiskin päähän istumaan ja sain huomata, että hän puhuu enemmänkin kieliä. Eräs pariskunta tuli tiskille ja baarimikko alkoi puhua heille sujuvan kuuloista italiaa. Kysyin myöhemmin kuinka monta kieltä hän osaa. Mies kertoi olevansa unkarilainen ja puhui sen lisäksi ainakin useampia lauseita noin 25 eri kielellä mm. englanti, espanja, arabia, korea, hindi, heprea ja suomi noin muutamia mainitakseen. Miehen työskentelyä ja kommunikointia oli hauska seurata. 

Maanantai

Lohduttomia uutisia kotoa. Olin elätellyt toiveita, että Casse piristyisi. Eläinlääkäri oli sanonut, että ainoa mahdollisuus olisi viedä kissa eläinsairaalaan nesteytykseen. Mutta se tuskin auttaisi. Ei ollut mitään ihmekeinoja tarjolla. Se ei tuntunut hyvältä, että kissa olisi vieraassa paikassa vieraiden ihmisten hoidettavana. Se muutenkin stressasi uusia tilanteita ja paikkoja. Me oltiin se otettu aikoinaan huonosta kodista meille aikuisena. 

Sain kuulla, että eläinlääkäri tulisi kotiin tekemään eutanasian. En olisi halunnut olla missään muualla kuin kotona sillä hetkellä. Menin hostellin ulkoterassille yhteen nurkkaukseen itkemään. Laitoin viestiä hostellin työntekijä Alessandrolle ja pyysin häntä tuomaan kahvia ja paperia, että voin niistää nenääni. Kerroin, että kissani kuolisi sinä päivänä. Alessandro tuli ja kuunteli murheeni ja lohdutti. Hänkin muisteli menettämäänsä koiraa. 

Kun olin itkenyt tarpeeksi, menin nukkumaan. Olo tuntui niin tyhjältä. Minun piti seuraavana päivänä lähteä junalla Bratislavaan. Siirsinkin sunnuntain lennon seuraavalle päivälle. Vaikka minun olisi pitänyt mennä silloin Bratsislavaan, Ei ollut vaan yhtään fiiliksiä jatkaa reissua. 

Itkin lisää, kun oli se kelloaika, kun tiesin eläinlääkärin olevan meillä. Ja vielä lisää, kun sain kotoa viestin, että Cassea ei enää ole. Huonekaverit olivat ihania ja tukivat minua. Jossain vaiheessa oli jo vähän helpompi olla. Raahauduin suihkuun. Oli pakko lähteä hakemaan jotain ruokaa. En ollut syönyt mitään koko päivänä. Kävelin kaupungilla monta kilometriä. Tuntui, että pää oli ihan sumussa. Miten voikin rakkaan lemmikin menettäminen sattua niin paljon.

Illalla kaipasin jo seuraa ja hengailin muiden kanssa keittiössä. Ei huvittanut lähteä ulos, vaikka pyydettiin. Menin aikaisin nukkumaan.

Tiistai

Kone lähtisi vasta illalla, joten lähdin kävelemään Danube -joen toiselle puolelle. Kiipesin yhden kukkulan päälle. Siellä oli paikallinen vapaudenpatsas, jonka huipulle olisi normaalisti saanut kiivetä. Nyt sitä kunnostettiin ja aluetta ympäröi metalliaidat. Nappasin yhden kuvan aidan raosta ja tulin mäkeä alas.

Kävelin joen rantaa pitkin kohti Budan linnan aluetta. Kiertelin siellä muutaman tunnin ja otin vähän valokuvia. Oli vaan niin tyhjä olo, ettei mikään innostanut.

Menin syömään suosikkini, gulassikeittoa viimeiseksi ateriaksi. Kävin hyvästelemässä Loft -hostellin ja sen ihanan henkilökunnan. Paljon jäi näkemättä Budapestistä. Mutta uskon, että palaan sinne takaisin vielä joku päivä, paremmissa tunnelmissa. 

In loving memory of Casse / Pikkukuun Cartman