Helmikuiseen Dubain talvilomaan teinin kanssa kuului uimista, ostoskeskuksia ja hengailua ympäri kaupunkia. Muutamaksi päiväksi olimme varanneet valmisretken. Näistä toinen vei meidät Omanin Musandamiin.
Alue sijaitsee Hormuzinsalmen rannalla. Musandam on eksklaavi eli Omanin hallinnollinen osa, jonka yhdistyneet Arabiemiirikunnat erottaa varsinaisesta Omanin valtiosta. Samanlainen eksklaavi on esimerkiksi Venäjän Kalingrad Baltiassa. Musandam on sikäli tärkeä alue, että sen viereisestä salmesta kulkee öljyliikenne.
Heräsimme kukonlaulun aikaan ja olimme ensimmäisinä aamupalalla. Minibussi tuli hakemaan meitä klo 7 aikaan hotellilta. Siitä sitten lähdettiin ajelemaan ympäri Dubaita hakemaan muita retkelle lähtijöitä. Kun minibussi oli täynnä, luulimme vihdoin pääsevämme matkaan. Vaihdoimmekin kulkupeliä isoon vanhaan bussiin, joka oli täynnä pääasiassa intialaisia. Hieman ennen Omanin rajaa kyytiin hyppäsi vielä yksi pariskunta Ras Al Khaimahista. Me muut olimme siinä vaiheessa istuneet busseissa melkein kolme tuntia.
Ennen rajatarkastusta saimme matkanjärjestäjän täyttämät paperit, joissa oli meidän henkilötiedot. Papereita ja passeja piti näyttää tullimiehelle, joka hädin tuskin vilkaisi niitä. Jatkoimme bussilla läpi uneliaiden asuinalueiden. Ulkona ei juuri näkynyt ihmisiä. Saavuimme satamaan ja bussi parkkeerasi kahden samanlaisen viereen hiekkakentälle. Paikalliset Dhow -veneet olivat vieretysten. Päästyämme meidän veneeseen, kipusimme katetulle yläkannelle varaamaan hyvät paikat. Meluisat lapsiperheet jäivät alakertaan.
.
Veneen kapteeni kiersi kaikkien seurueiden luona ja kertoi päivän kulusta. Luvassa oli pika- ja banaaniveneellä ajelua, luolavierailu, snorklausta ja buffet -ruokailu. Alakerrasta sai hakea taateleita, kahvia, teetä ja muuta juotavaa. Meidän vene ja muutama muu lähtivät samaan aikaan satamasta. Katsoin vähän kateellisena viereistä venettä, jossa oli paljon vähemmän ihmisiä ja mukavampi sisustus. Jätin negatiiviset ajatukset taka-alalle. Tämä oli nyt meidän retki ja siitä piti ottaa kaikki ilo irti.
Musandamin maisema on karua ja kallioista. Ei se ollut mitenkään erityisen viehättävä. Nautin kuitenkin saadessani olla merellä. Odotin erityisesti snorklailua, sillä edellisestä kerrasta oli vuosi aikaa. Jonkin aikaa seilattuamme kävimme pienryhmissä ajamassa pikaveneellä. Menimme jonkinlaiseen kalkkikiviluolaan, jonka seinämät olivat hauskan muotoiset ja näyttivät valuvan niin kuin steariini kynttilästä. Veneen kuljettaja kertoi että kun ilmasto on kuumentunut, luolan kiviaines sulaa ja tippuu mereen. Muutaman vuoden päästä luolaa ei ehkä enää ole.
Banaaniveneajelu oli hauska. Se oli ensimmäinen kertani ja varmasti menen joskus uudestaan, kun moiseen huvitukseen joskus törmään jossain. Teimme ensin kierroksen merellä. Sitten lähdimme kohti lähtöpaikkaa. Lopussa kuski kiihdytti ja teki tiukan käännöksen, jolloin piti päästää irti kahvoista ja kaatua veteen banaaniveneen kipatessa meidät.
Myöhemmin ankkuroiduimme laguuniin, josta halukkaat kuljetettiin veneellä rannalle. Minä ja juniori päätimme snorklata sinne. Matkaa oli ehkä 50 metriä. Vesi oli todella sameaa. Näkyvyys oli käytännössä nolla. Kyllä silloin harmitti. Olisin niin mielelläni nähnyt paikallisia kaloja ja muita mereneläviä. Ei auttanut itku markkinoilla. Snorklasimme rantaan. Välillä piti nostaa silmät veden pinnan yläpuolelle, että näki, menimmekö oikeaan suuntaan.
Rannassa pari intialaista miestä, jotka uivat pelastusliivit päällä, kehuivat uimataitoamme ja ihmettelivät, kun meillä ei ollut liivejä. Kerroin, miten Suomessa uinti kuuluu nykyään osaksi perusopetusta. Taisin myös mainita tuhannet järvemme ja mökit niiden rannoilla. Tällaisissa ympäristöissä kesiään viettävät suomalaislapset oppivat kuin itsestään uimisen jalon taidon.
Buffet -ruokailun alkaessa jättäydyimme viimeisten joukkoon. Oli parempi antaa alakerroksen lapsiperheiden hakea syötävänsä ensin. Osa heistä oli jo melko levottomia. Ruoka meri-ilmassa maistui hyvälle. Tarjolla oli riisiä ja pastaa, kanaa, lihaa ja tonnikalaa sekä salaattia. Maistoin vähän kaikkea. Tonnikala oli ainoa, mikä jäi osittain syömättä. Purkkitonnikalaan tottuneena länkkärinä kunnon tonnikala tuntui raskaalta. Se oli myös aika voimakkaasti maustettu.
Merimatkan tullessa kohti loppuaan, alakertaan pystytettiin pieni matkamuisto -ständi. Pitihän sieltä sitten ostaa Oman -magneetti kodin kokoelman lisukkeeksi. Bussimatka takaisin Dubaihin oli aika puuduttava. Olisi ollut niin helppoa tehdä tämä sama retki Ras Al Khaimahista, joka oli niin lähellä Omanin rajaa. Laskin, että viiden merellä vietetyn tunnin lisäksi kuusi tuntia meni bussissa. Onneksi minulla oli äänikirja viihdykkeenä.
No kannattiko retki tehdä? Hintansa puolesta (128€ kahdesta henkilöstä) ohjelmaa kyllä oli ihan kivasti. En kyllä retken järjestäjänä mainostaisi snorklailua noilla vesillä. Mitä järkeä siinä on, jos vedessä ei eteensä näe. Olisin myös mieluummin viettänyt enemmän aikaa merellä kuin bussissa.
Kommentit
Lähetä kommentti