Ensimmäinen päivä Erbilissä

Aamupalan jälkeen oli aika laittaa tavarat kasaan. Olin edellisenä päivänä kertonut hotellini respassa suunnitelmastani mennä jaetulla taksilla Erbiliin. Minulle kerrottiin että autot lähtisivät Baghdadin asemalta. Autoja lähtisi aamu kuudesta iltapäivään, joten ei ollut niin tarkkaa milloin lähtisin.

Hotellin nurkilla pari taksia seisoi toimettomina. Kerroin, mihin olin menossa. Artikuloin varmaan huonosti, kun piti vielä selventää asiaa näyttämällä Maps.Me -karttaa.. Kyyti Baghdadin asemalle maksoi 5000 dirhamia (3€). Paikka oli täynnä samannäköisiä autoja ja kuskeja, jotka huutelivat ilmeisesti määränpäätä, mihin olivat menossa. Minut osoitettiin yhdelle autolle, joka oli vielä tyhjä. Eräs englantia puhuva mies kertoi, että etupenkin paikka maksaa 20000 ja takapenkin 15000. Hän kysyi kumman haluan. Valitsin etupenkin.

Auto ei tullutkaan täyteen. Kuljettaja sai kuskattavakseen ison pahvilaatikon, joka täytti koko takakontin. Itseni lisäksi takapenkillä oli yksi mies. Lähdettiin liikkeelle.  Maantie oli aika hyvässä kunnossa. Kuskilla oli raskas kaasujalka, mutta hän ei lähtenyt liian uskaliaisiin ohituksiin. Puolessa matkassa pidettiin taukoa yhdellä huoltoasemalla. Join teetä yhdessä takapenkkiläisen kanssa. Hän näytti minulle koiransa kuvaa ja minä kissojeni kuvia.

Matkalla Sulemaniasta Erbiliin oli viisi Peshmergan tarkastuspistettä. Niissä yhdellä, minulta kysyttiin passi. Pashmerga katsoo minua ja kysyy olenko venäläinen vai saksalainen. "Finlandie.", kuski ja tekapenkkiläinen toteavat yhteen ääneen. "Ahaaa." , Peshemerga sanoo yllättyneen kuuloisena, vilkaisee passiani ja ojentaa sen takaisin.

Erbil View Hotellin respan mies tiesi minut nimeltä, kun tulin aulaan. Tuli sellainen hyvä fiilis, että olin odotettu vieras. Check-in olisi virallisesti ollut vasta parin tunnin päästä, mutta pääsin nyt jo huoneeseen. Sieltä oli suora näkymä Erbilin vanhaan kaupunkiin. Matkaa sinne oli ehkä kilometri. Avasin ikkunat ja fiilistelin uutta kaupunkimaisemaa. Näin vaan oli taas yksi iso matkahaave toteutunut. Lähdin heti liikkeelle, sillä miksi kuluttaa aikaa hotellissa, kun on uusi kaupunki tutkittavana.

Liikenne tuntui rauhallisemmalta kuin Sulemaniassa. Oli helpompi ylittää autoteitä ja jotkut autot, jopa pysähtyivät, että jalankulkija pääsi yli.

Kiipesin vanhaan kaupunkiin pitkin hotelliani lähimpänä ollutta mäkeä. Muurien sisäpuolella oli aution näköisiä rakennuksia, pari museota ja Kurdistanin lippu, joka liehui ylväänä korkeassa tangossa. Täällä on ollut yhtäjaksoista asutusta yli 6000 vuotta. Ihan niin kuin olisi kävellyt jossain eksoottisen leffan kulisseissa.  Kuljin alueen halki ja läpi portin, joka toi minut matalammalle muurille.  Sieltä oli näkymä isolle aukiolle, suihkulähteille ja basaarirakennukseen. Jouduin ottamaan maisemakuvan vähän sivusta, kun paikallista nuorisoa tungeksi muurin reunoilla ottamassa selfietä yksin tai yhdessä kavereiden kanssa. 

Laskeuduin alas ja jatkoin matkaa suihkulähteelle. Kiersin aukiota ympäri tutkien myyntikojujen tarjontaa.  Jatkoin pois päin aukiolta seuraten satojen torikojujen jonoa. Eksyin alueelle, jossa myytiin vihanneksia, lihaa, kalaa ja muita ruokatarpeita. Edellisten päivien myymättömät tuotteet oli heitetty maahan mätänemään. Ihmiset olivat talloneet ne tiiviiksi kerrokseksi. En ottanut ainuttakaan kuvaa, kun piti varoa ettei liukastu biojätteisiin. Torialue oli valtava. Ja huh sitä hajujen sekamelskaa. Kun saavuin lopulta yhdelle autotielle, kiersin toista reittiä takaisin aukiolle, mistä olin lähtenyt. Kävin basaarissakin, mutta siellä oltiin jo sulkemassa kojuja. 

Valitsin levähdyspaikaksi kahvilan, jonka terassilta oli hyvät näkymät. Alue oli eloisa ja ihmisiä oli paljon liikkeellä. Heitä oli kiva tarkkailla. Viihdyin siellä pitkään teestä, pähkinöistä ja hedelmälautasen antimista nauttien. Aurinko oli laskemassa. Rukouskutsut alkoivat kaikua eri minareeteista.

Yllättävä kohtaaminen 

Palasin hotellille auringonlaskun jälkeen. Sen edessä terassilla oli joukko ihmisiä juttelemassa keskenään. Yksi mies kiinnitti huomioni. Hän näytti niin tutulta ja aloin miettiä, olimmeko tavanneet jossain aiemmilla reissuilla. Menin hotellin sisälle ja sitten se välähti. Mies oli Joan Torres, Against the Compass -blogin kirjoittaja, jonka Kurdistan -postausta monen muun lisäksi olin lukenut huolella.

Menin takaisin terassille. En hetkeen saanut sanaa suustani, kun en viitsinyt keskeyttää muiden keskustelua. Tuijottamistani ei voinut olla huomaamatta ja ihmisten hiljennyttyä uskalsin kysyä, oliko hän se, joksi häntä luulin. Vastaus oli myöntävä. Kerroin lukeneeni hänen Kurdistan -postausta kuin raamattua. Hauska viittaus ateistilta. Pyysin yhteiskuvaa. Minulle annettiin olut käteen ja pyydettiin liittymään seuraan.

Selfien ottamisesta ei tullut mitään, koska minun käsi tärisi. Yksi seurueen miehistä otti kuvan. Apua, miten vakavalta näytin.  Tilanne olikin vakava. Olinhan tavannut ihmisen, jota olin seurannut sosiaalisessa mediassa monta vuotta. Ja jonka kirjoituksia ja seikkailuja olin ihaillut pitkään. Joan ei ollut lopulta jännittävä vaan rento, maanläheinen tyyppi. Hänen seurueensa oli espanjankielinen ryhmä, joka oli juuri aloittanut viikon kierroksen ympäri Kurdistania Joan oppaanaan. 

Kolmen oluen ja parin tunnin jutustelun jälkeen meidän tiet erkanivat. Tyhjät tölkit kerättiin muovipussiin ja vietiin sisälle. Seurue lähti illalliselle ja minä huoneeseen ihmettelemään, millainen loppu ensimmäisellä päivällä Erbilissä oli ollut. 

Linkit ja vinkit

- Matkalla Pohjois-Irakin Kurdistaniin

- Pelkoa ja onnellisia loppuja Sulemaniassa

- Amna Suraka, jota ei tule unohtaa

- Against the compass