Trans-Flores roadtrip päivä 2: Kelimutu -Bajawa

Heräsin ennen kuin herätyskello ehti soida. Eipä tule mieleen, milloin edellisen kerran olisin joutunut nousemaan sängystä aamuyöllä lähteäkseni jonnekin. Huoneessa oli Susin antamia hedelmiä, joten söin nopeasti yhden banaanin, pesin hampaat ja vedin vaatteet päälle. Nyt mukaan lähti myös huppari. Se oli tähän asti saanut lojua käyttämättömänä laukun pohjalla.

Lukitsin huoneen oven hiljaa ja kävelin hiljaista soratietä pitkin parkkipaikalle. Vartija istui portailla vilttiin kääriytyneenä. "Where is your daughter?"
- "She didn't want to wake up this early. She is sleeping", vastasin
-"I will guard her.", vartija sanoi ja osoitti kädellään kohti autoa, jossa John jo olikin.

Lähdimme ajamaan Monin kylän läpi pitkin tietä joka mutkitteli ylös vuoren rinnettä. Muita matkalla ei aluksi näkynyt. Sitten edessä oli toisen auton perävalot. Saavutimme auton Kelimutun luonnonpuiston portilla. John kävi maksamassa pääsymaksun ja pääsimme jatkamaan matkaa eteenpäin. Pimeällä tiellä vastaan tuli paikallinen mies skootterillaan. John kertoi, että tämä oli käynyt viemässä vaimonsa puistoon ja lähti nyt hakemaan kotoaan eri tuotteita myytäväksi. Automme oli ensimmäinen isolla parkkialueella.

Kelimutun kansallispuisto on auki joka päivä klo 5-17. Luonnon, tulivuoren ja sen upeiden kraaterijärvien lisäksi tänne tullaan bongaamaan harvinaisia lintu-ja perhoslajeja. Me tulimme bongaamaan auringonnousua.

Aluksi puut reunustivat polkua. Sitten ne loppuivat ja ympärillä oli kiveä ja kalliota sekä joitain pensaita. Valo alkoi kajastaa sen verran, että näkikin jotain. Harpoin portaita pitkin huipulla olevaa tasannetta kohti kovaa vauhtia. Kelimutu on 1639m korkea. Hengästyminen täällä tuntui ihan erilaiselta kuin vaikka Malminkartanon jättärillä. Päästyäni ylös asti John oli jäänyt kauas taakse.

Paikalla oli muutama myyjä. Menin lähimpänä olevan miehen luo ja ostin kupin kahvia. Hänellä oli viltin päälle levitettynä termospullo, lasisia kuppeja, teetä, kahvia ja nuudelipurkkeja. John pääsi myös ylös vähän jälkijunassa.

Kiipesin tasanteen keskellä olevan rakennelman päälle kahvini kanssa. Maisemat olivat tajuttoman kauniit. Aikaisin aamulla tänne onkin paras tulla, sillä usein auringonnousun jälkeen pilvet tulevat ja peittävät näkymät.

Paikalle alkoi tulla lisää ihmisiä: pari libanonilaista, pari puolalaista, ranskalainen ja lopuksi ryhmä kiinalaisia. Paikassa oli iso yhteenkuuluvuuden tunne. Kaikki me olimme eri puolilta maailmaa ja kokemassa samaa hienoa hetkeä, auringonnousua Kelimutun tulivuorella. Nyt oli off-season. Kesäaikaan täällä voi olla ruuhkaa. Tällä pienellä porukalla oli mahtava aloittaa uusi päivä.

John oli kääriytynyt vilttiin ja paleli. Oli vain 22 astetta ja tuuli puhalsi jonkin verran. Paikallisille tämä oli kylmä sää. Minullakin oli paljaat jalat kananlihalla siihen asti kunnes aurinko oli kunnolla noussut.

Paikan nimi Kelimutu tarkoittaa kiehuvaa vuorta. Paikallisille tämä on pyhä paikka ja kuolleiden sielujen uskotaan menevän noihin kolmeen kraaterijärveen. Jokainen niistä on erivärinen ja ne vaihtavat väriään toisistaan riippumatta.

"The first lake is named Tiwu Ata M bupu (lake of the ancestors’ souls ); the second is named Tiwu Nuwa Muri Koo Fai (lake of young people’s souls); and the third is called Tiwu Ata Polo (lake of evil spirits)"

Ensimmäinen järvi on tuo isoin, joka näkyy ylimmissä kuvissa ja se toinen sen oikealla puolella, kun zoomaat vähän kuvaa.

Peak of Kelimutu

Kolmas kraaterijärvi, johon pahojen tyyppien sielut menevät. Paikalliset kuulema seuraavat erityisesti tämän kraaterijärven värin vaihtelua.

Ylös johtavat portaat valoisaan aikaan

Kello kahdeksan jälkeen olimme takaisin siellä, mistä lähdettiin. Sovimme Johnin kanssa, että jatketaan matkaa kymmenen aikaan. Menin herättämään junioria, joka veteli tyytyväisenä sikeitä peittoon kääriytyneenä. Kamojen pakkaamisen ja aamupalan jälkeen jatkoimme matkaa.

Ohitimme pienen markkinapaikan, johon oli pakko pysähtyä. John kertoi minulle myytävänä olevien hedelmien nimiä. Myyjät huutelivat kilpaa herättääkseen huomiomme. He saattavat kuulema joskus tapella kunnolla, jos yksi saa asiakkaan ja muut ei. Ostin matkaevääksi joitain klementiinin näköisiä hedelmiä ja toisia, oranssikuorisia, jonka nimeä en kyllä muista. Jälkimmäinen piti kuoria veitsellä. Hedelmäliha oli mehukas, vähän hapan ja hassun makuinen.

Seuraava pysähdyspaikkamme oli kylä nimeltä Wologai. Se on harvoja Enden alueella olevia kyliä, joka on rakennettu etnisen lio kansan perinteisellä tyylillä. Pitkin vuotta kylässä järjestetään erilaisia seremonioita. Isoin niistä on elonkorjuujuhla elokuussa, jolloin Wologain ihmiset tulevat jopa ulkomailta asti kotikyläänsä. Nyt alue oli rauhallinen. Meidän lisäksi oli kaksi turistia ja paikallisia, jotka asuvat tuolla. Pääsimme kurkistamaan yhden perheen kotiin. Istuimme siellä talon isännän kanssa ja John kertoi kylän ja sen ihmisten historiasta ja perinteistä. Hienoa, miten kaiken tämän modernisoitumisen keskellä jotkut asiat eivät muutu. Wologai kylässä tuntui kuin olisi tullut ajassa taaksepäin.

Markkinapaikka

Wologai kylä

John telling the story of Wologai people

Talon isäntä ja minä

Juniori oli siirtynyt etupenkille eikä hän enää sen jälkeen oksentanut. Trans-Flores highway ei ole paras reitti henkilöille, jotka kärsivät matkapahoinvoinnista. Mutta voi luoja miten kaunista tuota tietä pitkin on matkata. Ympärillä on viidakkoa, vuoristoa, pieniä kyliä, rotkoja, laaksoja, riisipeltoja, kookospalmuja ja kaakaopuita silmänkantamattomiin.

Saavuimme pieneen Enden kaupunkiin, joka on saaren etelärannikolla. Se on Floresin toiseksi suurin kaupunki Maumeren jälkeen.  Teillä parveili lapsia koulupuvuissaan matkalla koteihinsa.  Suomesta tuomani aurinkorasvat olivat loppumassa ja kävin paikallisessa isossa marketissa ja kävin toisessa samanlaisessa. Ei löydy aurinkorasvaa. Ainoastaan ihon vaalennusvoiteita, joissa suojakerroin oli Max 24. Päätin säästää loput Suomen rasvat juniorille ja ostin tuota paikallista voidetta itselleni. Indonesiassa ei ole tavatonta, jos joku pitää hupparia uimarannalla, kun paikalliset ei halua ihonsa tummenevan. Me vaaleaihoiset taasen tykkäämme, kun saadaan vähän väriä. Hassuja pieniä kulttuurieroja tai yhtäläisyyksiä, kun halutaan jotain, mitä meille ei olla syntymässä suotu.

Enden läpi ajettuamme tie kulki rannikkoa pitkin. Puolen tunnin päästä pidimme lounastauon sinikivisen rannan vieressä. Ranta näytti ihan epätodellista. Ei ole aivan varmaa, mistä rannan kivet ovat saaneet värinsä. Yksi teoria on, että siniset kivet ovat vanhaa merenpohjaa, joka on saanut värityksensä kemiallisten reaktioiden seurauksena. Paikalliset ovat keränneet näitä kiviä kasoihin tien varteen. Välillä tänne ajaa kuorma-autoja hakemaan kivikasat viedäkseen ne johonkin päin maailmaa sisustus - / rakennustarpeiksi. Paikalliset saavat kasoista jonkinlaisen kilokorvauksen.

Helteellä kuumuus hohkasi kivistä sandaalin läpi. Yksi ystävä tykkää mineraaleista ja keräilee kiviä, joten pyörin rannalla etsimässä hänelle jotain hienoa sinistä tuliaista. Kivet olivat tulikuumia kädessä. Sopivan löydyttyä heittelin sitä ilmaan matkalla palmunlehdillä katetun terassin alle.

Saavuimme perille Bajawaan paikkaan nimeltä Manulalu bed and breakfast. Vaikka olin herännyt aamuyöstä, olo oli yllättävän pirteä. Ilmassa leijui rikin tuoksu, joka tuli viereisestä tulivuoresta. Se oli sumun (tai pilvien) peitossa niin kuin koko laakso.

Illalla istuimme Manulalun päärakennuksessa. Takassa paloi tuli ja savu kartoitti moskiitot tiehensä. Parin kylmän Bintang oluen ja aterian jälkeen oli ihana mennä sänkyyn eikä unta tarvinnut odotella pitkään.

Matkan varrelta ,kun joet yhtyvät..

Bluestone beach ...

Harvinainen naamakuva mun juniorista tässä blogissa. En julkaise hänestä kuvia ilman lupaa. 

Manulalun päärakennuksesta

Huone Manulalussa

Linkkejä:

- Kelimutu national park
- Wologai village
- Flores explore Tours

Aiemmat postaukseni Floresin saarelta:

- Trans Flores roadtrip päivä 1: Maumere - Moni
- Maumere -apinoina sirkuksessa
- Hyvää Ystävänpäivää Koka beachiltä