Tsingis kaanin jalanjäljillä

Maanantaiaamuna olin valmiina klo 9 aikaan, kun kuski Bildung tuli hakemaan minua ja ranskalaista Bernhardia. Halusimme molemmat nähdä valtavan Tsingis kaanin patsaan. Sen jälkeen menisimme Gorkhi-Tereljin kansallispuistoon, jossa olisi luvassa ratsastusta ja ja vaellus buddhatemppelille. Yksin olisin joutunut maksamaan kuskille tästä 110 000 tugrigia (37,4€). Nyt kun meitä oli kaksi jakamassa matkakuluja, maksettiin molemmat 60 000 (20,4€).

Tsingis kaanin patsas on vain 54 kilometrin päässä Ulan Batorista, mutta sinne kesti ajaa pari tuntia. Ensin piti päästä pois kaupungin ruuhkasta. Suurin osa matkasta menikin huonolla soratiellä. Matkalla oli pieniä kyliä ja paljon rakennustyömaata. Bildung sai huonolla englannilla ja elekielellä kerrottua että kun uusi, rakenteilla oleva tie olisi joskus valmis, täällä olisi kaksi kaistaa molempiin suuntiin.

Jossain vaiheessa matkaa poliisi pysäytti meidät ja puhallutti kuskimme. Kun jatkoimme matkaa, hän kertoi, että kännissä ajamisesta tulee sakkoa 400 000 (136€). Kahden sakon jälkeen lähtee kortti. Tuntuu aika tiukalta, mutta hyvä että tuosta rangaistaan kunnolla. Alkoholi on kuulema Mongoliassa ongelma.

Tsingis kaanin patsas on huikeat 40 metriä korkea. Se sijaitsee Tsonjin Boldogissa, Tuul joen varrella. Taru kertoo, että täältä Tsingis kaani löysi kultaisen ruoskan. Patsas katsoo itään kohti hänen synnyinpaikkaansa.

Kyllä se näyttää upealta livenä. Materiaali on ehkä alumiinia tai terästä, mutta näyttää hopeiselta. Olisi hankala kuvitella vaikka Mannerheimin ratsastajapatsasta saman kokoisena. Hevosen päähän pääsee kiipeämään ja sieltä on hienot maisemat ympäri laakson.

Gorkhi-Tereljin kansallispuisto alkaa Terejlin kylästä samannimisen joen varrelta. Se virtaa koko kansallispuiston halki. Lähellä kylää on paljon turisteille rakennettuja jurttaleirejä. Sitten siellä on Turtle rock, kilpikonnan näköinen kivimuodostelma.
Hyppäämme autosta ulos ottamaan kuvaa. Lähelle pysähtyy myös turistibussi täynnä eläkeläisiä. Sitten huomaan rinteessä miehen, jolla on kotka kädessään. Kommentoin asiaa isoon ääneen. Bildung kertoo, että saan ottaa kuvia linnun kanssa, jos maksan miehelle 5000 (1,7€).

Kotka on niin komea ja hieman pelottavan näköinen terävine kynsineen. Saan käteen iso nahkatumpun. Se on ihan hikinen sisältä. Mies ohjaa minua ottamaan narusta kiinni ja pistämään käteni sen orren eteen, jolla lintu on. Siitä se tulee kädelleni. Vaikka mulla on tumppu kädessä, tunnen sen läpi, miten lintu pitää lujasti kiinni. Mies viittoi, että minun pitää nostaa kättäni ilmaan ja hän näyttää ylös-alas -liikettä. Kotka ei ensin reagoi mun yrityksiin, mutta sitten se levittää siipensä. Mä en osaa tehdä muuta kuin hymyillä ja katsoa sitä ihailevasti. Käsi väsyy nopeasti. Se tuntuu tosi painavalta.

Vähemmistö etnisiä kasakkeja käyttävät kotkia metsästykseen. Yleensä he valitsevat naaraspuolisia yksilöitä, koska ne kasvavat isommiksi ja vahvemmiksi. Heillä on omat metsästyskautensa. Syyskuun loppupuolella tai lokakuun alkupuolella Golden eagle festival järjestetään Bayan olgiissa.

Bernhard ja Bildung menevät autolla seuraavaan paikkaan. Minä vuokraan  itselleni hevosen ja oppaan. Mies on vanhempi herra, joka ei puhu lainkaan englantia. Yritän kysyä, mikä hevosen nimi on. Mies vastaa "Hir". Hän ei luultavasti ymmärtänyt, mitä kysyin, sillä myöhemmin kuulen, etteivät mongolit anna hevosille ja koirille nimiä. Eläimet ovat työntekoa varten eivätkä lemmikkejä siinä mielessä kuin Suomessa.

Mies alkaa ensin vetää minua ja hevostani narusta. Selitän hänelle, että haluan ratsastaa itse. Hän ymmärtää asian eleistäni. Mies kulkee edellä ja minä seuraan perässä. Lisäksi mukana seuraa kolmas hevonen. Kun löysään ohjaimia, hevoseni lähtee ravaamaan. On käsittämätöntä, miten ne liikkuvat niin ketterästi siinä maastossa. Ne kiipeävät kuin kauriit ylös jyrkkiäkin rinteitä. Yritin ottaa kuvia ja videota ollessani hevosen selässä. Eihän siitä oikein mitään tullut. Keskityin ratsastamiseen. Se luonto ruskan väreissä, kalliot ja kukkulat olivat kauniita.

Sitten tie loppuu ja tulemme pienen kahvilan luo. Bernhard istuu siellä kuppi nenänsä edessä. Hyppään hevosen selästä ja liityn hänen seuraan. Oppaani lähtee hevosten kanssa takaisin sinne, mistä lähdimme. Juon itsekin kahvia ja lähdemme sitten vaeltamaan läheiselle buddhatemppelille. Siitä pitää maksaa pieni pääsymaksu.

Aryavalin temppeli on vuoren rinteellä. Sinne johtaa polku, jonka varrella on kylttejä. Kaikissa niissä on joku buddhalainen elämänviisaus. Mitä ylemmäs kiipeämme, sitä kauniimmalta syksyinen luonto takanamme näyttää. Reitillä on yksi puinen riippusilta. Sen alussa on kyltti "The bridge that leads beyond wisdom". Lankut natisevat alla siihen malliin, että vähän jännittää, irtoaako joku niistä.

Lopuksi joutuu kiipeämään 108 luonnonkivestä tehtyä porrasta. Portaiden yläpäässä istuu hengästynyt ranskalainen eläkeläisporukka. Ylhäältä on niin kauniit näkymät laaksoon. Temppelin ulkopuolella on paljon rukouspyöriä, jotka käyn yksitellen pyöräyttämässä.

Aryavalin temppeli tunnetaan meditaatiokeskuksena. Tähän käyttöön se on vihitty 2006. Sisälle mentäessä pitää riisua kengät. Lattia on päällystetty matoilla. Sisällä on harmoninen tunnelma. Katto on värikäs. Seiniä koristaa buddhalaiset taulut ja kankaat. Siellä on kuvia Dalai Lamasta. Keskikäytävän molemmin puolin on penkit, joiden edessä oleviin kaiteisiin on kiinnitetty rukousnauhoja.
Paikalla on vanhempi mieshenkilö, joka taitaa olla temppelin hoitaja tai joku työntekijä. Paikka on niin kaunis kaikessa värikkyydessään. Kävelen sen ympäri monta kertaa kiinnittäen huomioni kaikkiin yksityiskohtiin. Uskomuksen mukaan ihminen, joka temppeliin astuu, tuntee puhdistuvansa täydellisesti. Tapahtuiko niin minulle? En osaa sanoa, mutta paikka sykähdytti sisäisesti jollain erikoisella tavalla. Siellä tuntuu, että rauha tulee sydämeen.

Illalla Woodpecker'sissä istumme tuttuun tapaan yhdessä sen ison pöydän äärellä. Majataloon on tullut ranskalainen pariskunta, eläkeikäisiä. He ovat juuri myyneet omaisuutensa ja talonsa ja lähteneet nyt noin 3-vuotiselle matkalle ympäri maailman. Niin ja toinen Sini on tullut omilta vaelluksiltaan. Meillä on loppuillasta kunnon Suomi -meetup. Mulla on kerran aiemmin tullut tällainen hyvä, kotoisa fiilis jostain majapaikassa: se oli Marokossa Backpacker's grapevine hostellissa. Sielläkin henkilökunta sai aikaa yleisen hyvän fiiliksen ja yhteenkuuluvuuden tunteen. Ei ole väliä mistä kukakin on. Meissä kaikissa virtaa sama punainen veri.

PS. Tämän reissun postaukset tulevat vaihteeksi aikajärjestyksessä.
PPS. Seuraavassa postauksessa hyppään junaan ja mun Tran-(Mongolia) Siperia matka kunnolla alkaa.

Linkkejä ja vinkkejä:

- Haaveista totta: Trans-Siperia kutsuu

- Terveiset Mongoliasta

- Autoton päivä Ulan Batorissa

- Woodpecker's Inn (Facebook)