Trans-Siperian päiväkirja, osa 1 -matka alkaa

Koko aamupäivä meni Ulan Batorissa aikaa kuluttaessa. Vetelehdin sängyssä pitkään. Söin aamupalaa, kävin suihkussa ja pakkailin. Kansallispuisto -reissulta oli eväitä syömättä, joten minun ei tarvinnut hankkia paljon mitään. Kävin lähikaupassa, Sansar marketissa hakemassa banaaneja, teetä ja suklaata. Ostin lisäksi paperiin käärittyjä toffeekarkkeja ison säkin. Majatalossa kaadoin ne keittonurkkauksesta hakemaani kulhoon ja pistin sen pöydälle. 
Sitten piti vielä kirjoittaa ensimmäinen Suomi -kortti. Ostin siis ennen reissua 20 kappaletta Suomi -/ Helsinki -aiheista postikorttia. Jätän niitä tällä matkalla kohtaamilleni henkilöille. Undral on ensimmäinen, joka saisi sen. Hän on Woodpecker's Innin sydän. Hän huolehtii  asiakkaista ja auttaa heitä kaikessa mahdollisessa. Hän saa ihmiset viihtymään. Iltaisin istuttiin yhdessä, Undral ja me reissaajat, ison hirsipöydän ääressä. Juteltiin Mongoliasta, matkoista ja elämästä. Tuli sellainen olo, että ollaan yhtä suurta perhettä.

Mutta oli aika jatkaa eteenpäin. 

Lähdin ranskalaispariskunnan kanssa kimppakyydillä juna-asemalle. Lähdettiin hyvissä ajoin, sillä kaupungin ruuhkat on ihan jäätävät. Liikennevaloista ei ole juuri iloa, kun ihmiset tulevat risteyksiin miten sattuu ja tukkivat ne. 

Ulan Batorin asemarakennus on iso, neuvostotyylinen. Sisältä se on tosi siisti. Missään ei näkynyt taulua, jossa lukisi, miltä raiteelta juna lähtee. Siellä oli kyllä infokoppi, jossa oli kaksi nuorta naista.  Istuttuani hetken odotustilassa, menin kysymään heiltä asiasta. Toinen pyysi nähdä lippuni. "Sinun juna on tuossa", nainen sanoi ja osoitti ykkösraiteelle. Se oli tosi aikaisessa. Ihmiset odottivat omien vaunujensa ulkopuolella. Sisään pääsimme 20 minuuttia ennen lähtöä.

Minulla oli paikka numero yksi eli alapeti ensimmäisessä hytissä lähellä samovaaria ja provodnitsojen koppia. Penkit oli yläasennossa. Sängyn alla oli laatikko, jonne sai sullottua isomman laukun. Kesti hetken ennen kuin tajusin, miten istuinosan sai alas. Otin kuvia hytistä. Levitin pöydän päähän eväät. Juna lähti liikkeelle ja ehdin luulla, että hytti on yksin minun. Sisään tuli sitten kaksi saksalaisnaista. He olivat melkein myöhästyneet junasta ja tulleet loppumatkan juosten. Toinen haisi voimakkaasti hielle. Nämä on näitä juttuja, mitä kai pitää sietää junassa.

Yritin vähän saada jotain keskustelua aikaiseksi. He eivät olleet juttutuulella. Keskustelivat vähän toistensa kanssa jotain ja uppoutuivat sitten kirjoihinsa. En viitsinyt mainostaa, että osaan saksaa. En toki hyvin, mutta jonkin verran kuitenkin. Itse luin Anton Tsehovin novellikirjaa. Olin ajatellut sen sopivan hyvin Trans-Siperian matkalle. Olin aloittanut kirjan lukemisen jo lentokoneessa, mutta teksti oli ollut raskaslukuista. Ei se nytkään kevyemmältä tuntunut. Laitoin kirjan reppuun ja aloin kuunnella Ville Haapasalon Et kuitenkaan usko -äänikirjaa. Olen jo yli puolessa välissä. Kyllä Haapasalon elämä on ollut uskomatonta niin kuin kirjan nimikin kertoo. Minulla ei ollut sisällöstä muuta ennakkotietoja kuin että se kertoo Villen elämästä Venäjällä. Onneksi minulla on ladattuna myös sen kirjan jatko-osa.

Siinä maatessa ja kirjaa kuunnellessa vatsassa alkoi tuntua hassuja väänteitä. Rupesin miettimään, että mitähän minä aamulla oikein söinkään, kun pierettää. Syypää on pakko olla jogurtti. En tietenkään ollut kaupassa saanut mongolialaisista purkeista  selvää, mitä niissä lukee. Onkohan niillä edes laktoosittomia tuotteita. Mulla on vasta aikuisiällä tullut tuollaisia vaivoja, etten kestä liian isoja määriä laktoosia tai pullamössöleipää.

Enhän minä siinä voinut alkaa piereskellä, kun on kaksi hyttitoveriakin. Aikani siinä pidättelin. Siveellisenä ihmisenä menin sitten vessaan. Oli muuten yllättävän siisti junan vessaksi. Ikkunaluukussa roikkui kaksi paikallista versiota Wunderbaumista. 
Se toinen saksalainen ei ollut vaivautunut edes vaihtamaan paitaa tai pyyhkimään kainaloitaan. Itse kyllä huomioin kanssamatkustajat. Ehkä sitä on immuuni omille ominaistuoksuilleen, ettei niihin kiinnitä huomiota.

Pistin merkille että olimme olleet liikkeellä vasta kaksi tuntia, vielä 22 jäljellä. Pussillinen minisnickersejä oli melkein syöty.

Mun piti käyttää loput tugrikit ravintolavaunuun, mutta provodnitsa sanoi, ettei tässä junassa sellaista ole ja osoitti tarjotinta, jossa oli myytävänä olevat tuotteet. Ostin sitten nuudeliannoksen. Se oli kyllä hyvää. Vähän harmitti ravintolavaunun puute. Olin nähnyt kuvia siitä mongolialaisversiosta ja olisin niin halunnut nähdä sen itse.

Havahduin, kun juna alkoi jarrutella. Saavuttiin johonkin kylään tai pikkukaupunkiin. Sen nimi oli Zuunkharaa. Asemarakennus oli keltavihreä. Siitä tuli mieleen räkä, silloin kun sulla on kunnon flunssa päällä. Aurinko paistoi ja osa porukkaa hyppäsi ulos jaloittelemaan, minä mukaan lukien. Taas tunti oli kulunut, 21 tuntia jäljellä.

Aurinko laskee noin 19:20. Yritän ottaa kuvaa siitä, kun taivaanranta on kauniin oranssi. Likaisen lasin läpi se ei enää tunnukaan hyvältä idealta. Tyydyn vaan ihailemaan maisemia, jotka ovat pysyneet aika samana koko matkan. Ympärillä on vihreää ruohokenttää silmänkantamattomiin, kukkuloita, vuorijono kauempana. Ohitamme lukuisia jurttakyliä. Hevoset, lehmät ja lampaat vaeltavat vapaina. Jos olisin hevonen, asuisin mieluiten Mongoliassa nomadiperheen kanssa. Ei olisi aitoja kahlitsemassa. Saisi kulkea miten tykkää. Se vasta olisi elämää, vaikka joutuisikin myöhemmin teurastetuksi. Matkaa Irkutskiin on 20 tuntia.

Olen juuri aloittanut uuden äänikirjan, 'Et muuten tätäkään usko'. Juon kolmatta kupillista kirsikkateetä. Saksalaiset syövät eväitään ja pölpöttävät iloiseen ääneen. Sitten provodnitsa tulee hytin ovelle ja ilmoittaa: 
"In twenty minutes toilettes will be closed, in thirty minutes mongolian border." Matkaa on jäljellä 18 tuntia. Aika on mennyt yllättävän nopeasti. Kun katsoo kartasta Ulan Bator ei näytä olevan niin kaukana rajasta. Mongolia on valtava maa Tässä on ihan turha alkaa nukkua ennen kuin rajamuodollisuudet Venäjän puolella on hoidettu. Ja sitten mulla pitäis olla netti, kun olen kerran hankkinut Telialta Venäjän reissupaketin.

Suhbaatarin raja-asemalla olimme kaksi tuntia. Meidän piti näyttää laukkuja, jotka olivat penkin alla. Naisvirkailija kysyi toiselta saksalaiselta, mitä laukussa on. "Clothes and travelstuff". Minulta kysyttiin, paljonko minulla on rahaa. Vastasin, että alle 40 000 eli reilu 10€. Tiesin sen, kun olin aiemmin laskenut isommat setelit.

Myös Venäjän puolen tarkastuksissa meni parisen tuntia. Tiukan näköinen nuori mies komensi meidät ulos hytistä ja riuskoin ottein tutki paikat. Hytin ohi käveli pari kertaa mies susikoiran kanssa. Emme tainneet vaikuttaa niin kiinnostavilta, että hän olisi laskenut koiran hyttiimme. Vanhempi naishenkilö haki meidän passit. Kun odoteltiin sitä takaisin surffasin netissä. Täällä oli jo yö ja Suomessa ilta. Kun juna vihdoin lähti liikkeelle, sammutimme valot hytistä ja nukahdimme aika nopeasti.

Heräsin, kun ikkunasta näkyi punainen taivaanranta. Aurinko oli nousemassa Ulan Udessa. Täällä trans-Siperian junarata haarautuu trans-Mongolian radaksi. Näin kartasta, että Baikal järvi ei olisi älyttömän kaukana. Radan osa, jossa juna kiertää sen on kuulema trans-Siperian kauneimpia.

Ja olihan se hienoa, kun juna kulki Baikalin rantoja pitkin. Järvi tuntui loputtoman kokoiselta. Sitten jossain vaiheessa rantaviiva katosi näkyvistä. Irkutsk oli enää kivenheiton päässä.

Linkit ja vinkit:

- Haaveista totta: Trans-Siperia kutsuu

- Terveiset Mongoliasta

- Autoton sunnuntai Ulan Batorissa

- Tsingis kaanin jalanjäljillä