Trans-Siperian päiväkirja, osa 4 -Olkhon ja tuskainen pyöräretki

Perjantai tuntui loistavalta pyöräilypäivältä aamusta asti. Taivas oli pilvetön ja aamu tuntui ihanan lämpimältä. Menin majatalon päärakennukseen, jossa minut ohjattiin yläkertaan istumaan. En ehtinyt kauan ihmetellä, mitä paikassa saa aamupalaksi tai tuodaanko minulle menu. Eteeni tuotiin ensin mannapuuroa, jonka keskelle oli ripoteltu pähkinänmuruja ja joitain siemeniä. Sitä seurasi pannullinen teetä. Puuron syötyäni sain leipää, munakasta ja makkaran. Sen jälkeen olinkin jo ihan täynnä, mutta vielä tuli jälkiruoka: lettuja vaniljakastikkeella. Kaikki söivät saman aamiaisen. Tuo onkin fiksu systeemi. Buffet -pöydät ovat kivoja, mutta niistä tulee monesti kamalan paljon ruokahävikkiä.

Palasin huoneeseeni ja laitoin bikinit vaatteiden alle. Tämä jos mikä olisi hyvä päivä uida, mutta en ollut vielä varma, uskaltaisinko. Työnsin reppuun pienen käsipyyhkeen. Isompaa ei huvittanut raahata mukana. Olin kertonut majatalon työntekijälle suunnitelmastani mennä pyöräilemään. Hän kertoi, että kansallispuiston alueelle mentäessä, pitää käydä yhdessä toimistossa rekisteröitymässä. Se löytyy ulitsa Baikalskayalta, samalta tieltä kuin pyörävuokraamokin.

Pyörän päivävuokra oli 500 ruplaa eli 6,9€. OIin päivän ensimmäinen vuokraaja ja valitsin parhaimman näköisen. Rekisteröinti läheisessä toimistossa maksoi 100 ruplaa. Minun piti näyttää kartasta, minne päin aion mennä ja montako päivää olen siellä. Mukaani sain venäjänkielisen kuitin leimoineen. Se pitää pysyä tallessa koko päivän ajan.

Ajelin ensin ympäri kylää ja sitten lähdin kohti rantaa. Raahasin pyörän hiekkarannan läpi aivan veden ääreen. Kävin kädellä kokeilemassa, miltä vesi tuntuu ja istahdin ison tukin päälle. Sitten siihen tuli kolmen venäläismiehen porukka. Yksi heistä riisui heti vaatteensa ja meni veteen muiden kannustaessa vieressä. Toinen, kohtalaisesti englantia puhuva, uteli, että aionko minä mennä. Siinä sitten mietin että jos nyt en ui Baikaljärvessä kun kerran olen täällä, katuisin sitä varmasti kotona. Kysyin mieheltä, voiko hän ottaa luurillani videon uimisesta. Sitten otin päällysvaatteet pois ja menin juoksujalkaa veteen. Kylmä Baikal kietoi minut syleilyynsä. En ollut vedessä kauan. Sen verran kuitenkin, että viimeisetkin unihiekan rippeet karisivat silmistä pois. Tunsin olevan tosi hereillä. Jonkin uskomuksen mukaan sain tästä hyvästä 7 elinvuotta lisää.

Video uimisestani löytyy muuten Sini matkakuumeessa -Facebook-sivulta. ✌💓

Vaikka aurinko paistoi lämpimästi, tärisin istuessani tukin päällä. Yritin kuivatella itseäni sillä pikku pyyhkeellä. Venäläiset keskustelivat keskenään vierelläni. Tunnistin puheesta sanat "holotna" (=kylmä) ja vodka. Se englantia puhuva, joka oli jo esitellyt itsensä Vasiliksi, kutsui minut heidän hotellilleen juomaan paikallista vodkaa. Matkalla sinne Vasili kertoi heidän olevan kylässä rakennushommissa.



Pienen hotellin ravintolasali oli tyhjä. Miehet huutelivat tutun tarjoilijan paikalle ja sitten tuotiin pöytään vodkaa, mehukannu, laseja ja kalaa. Vodka ja mehu kaadettiin eri laseihin. Ensin piti juoda se vodka ja sitten ottaa toisesta lasista mehua päälle, jos halusi. Yritin maistaa tarjottua kalaa, mutta se näytti raa'alta ja haisi kamalalle. Huuhdoin kalan makua pois suustani vodkalla ja mehulla. Enää ei ollut kylmä. Kiitin miehiä vieraanvaraisuudesta ja hyppäsin pyöräni selkään. Lähdin suunnistamaan kohti saaren pohjoisosaa. Sen kärkeen, Khoboyn niemeen olisi noin 40 kilometrin matka.

Kharantsin kylä

Alkumatka oli kuoppaista soratietä. Siitä tuli mieleen laskettelurinteessä oleva kumparemäki. Kädet tärisivät jokaisesta töyssystä. Tietä pitkin kulki neuvostoaikaisia uazik -minibusseja täynnä kiinalaisturisteja. Kyseinen automalli on sopiva kulkemaan hyvin huonossakin maastossa. Ohitin pienen lentokentän, joka oli täynnä ruohoa. Sen jälkeen tulin Kharantsin kylään. Kuulin koiran haukuntaa, mutta ihmisiä ei näkynyt. Olin polkenut noin tunnin ja olin varma, että takana oli jo ainakin 20 kilometriä. Maps.Me -karttani kertoi, että olin ajanut 7 kilometriä. Pidin taukoa yhdellä näköalapaikalla, kun sinne tuli kaksi länkkäriä rinkat selässä. He olivat vaeltamassa saaren kärkeen ja aikoivat suoriutua siitä kahdessa päivässä.

Matkani jatkui halki peltojen. Kovalla savitiellä oli ihan hyvä ajaa. Matkalla oli paljon ylä- ja alamäkiä. Jotkut niistä olivat melko jyrkkiä. Alamäkiä ei voinut mennä lujaa niin että olisi saanut vauhtia heti edessä olevaan ylämäkeen, kun tie oli täynnä kuoppia ja töyssyjä. Tasamaalla oli miellyttävä ajaa, mutta ne mäet olivat rasittavia fyysisesti. Hyvin satunnaisesti joku uazik meni ohi. Muuten minä olin yksin pellolla laiduntavien lehmien kanssa.

En tiedä, kuinka monta mäkeä olin mennyt alas ja ylös. Sitten edessä näkyi seuraava kylä. Sen nimi oli Ulan-Khushin. En nähnyt taaskaan yhtään ihmistä. Toivoin, että kylässä olisi ollut joku kahvila tai majatalo. Olin matkan varrella tajunnut, että minulla ei ollut mitään eväitä mukana, ainoastaan puoli litraa vettä. Olinpa ollut fiksu. Katsoin taas kartasta, montako kilometriä olin ajanut. En voinut tajuta, että tässä oli mennyt vain 16 kilometriä. Tutkin karttaa ja huomasin siinä kaukana edessäpäin kylän. Jospa sieltä saisi ruokaa.

Ulan-Khushin

Lopulta peltomaisema loppui ja edessä oli kansallispuiston opaskyltti. Tästä ei saa jatkaa eteenpäin ilman erillistä lupaa. Minullahan se lupa oli. Vähän matkan päässä oli puomi vedetty tien yli. Siinä vieressä oli koppi ja mies maastokuvioisessa puvussaan. Hän ei puhunut englantia, mutta tiesin, että tässä kohtaa piti näyttää sitä lappua, jonka olin saanut rekisteröityäni kansallispuiston toimistossa. Tarkistuspisteen jälkeen tie muuttui kamalaksi. Oltiin metsässä ja jouduin tasapainottelemaan juurakoiden yli, ohi kuoppien ja läpi pienien kumpareiden. Olin kiitollinen hyvästä pyörästäni.

Metsikkö loppui ja tie muuttui hiekkaiseksi. Renkaat sutivat enkä pystynyt ajamaan metriäkään. Lähdin raahaamaan pyörää vasemmalle kohti rantaa. Paikalla oli muitakin ihmisiä, jotka olivat tulleet sinne autolla. Edessä päin oli enemmän ihmisiä, uazik -autoja ja rakennuksia. Tämä on Peschanayan kylä. Täältä täytyy saada ruokaa, ajattelin innoissani ja raahasin pyörää eteenpäin. Paikassa oli joku kauppa, mutta se oli kiinni. Kiroilin mielessäni. Edessäpäin oli vielä joitain rakennuksia: siellä oli majatalo, sekin oli kiinni. Istuin mättäällä ja kiroilin, miten olen ollut niin idiootti, ettei minulla ole mitään eväitä. Takanapäin uazikit lähtivät pois turisteineen. Katsoin eteenpäin johtavaa tietä, joka oli ylämäkeä ja täynnä juurakkoa.

Olin edennyt 21 kilometriä kolmessa tunnissa. Saaren kärkeen olisi sama matka. Ilman ruokaa se tuntui mahdottomalta enkä uskonut teiden tästä paranevan. Auringonlaskuun oli aikaa kolmisen tuntia. Minun oli pakko luovuttaa ja kääntyä takaisin. Olo oli heikko. Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Vedestä oli puolet jäljellä ja sitä piti käyttää säästeliäästi. Talutin pyöräni läpi hiekkatien. Poljin metsikön ja tarkistuspisteen läpi. Nyt piti vain jaksaa polkea takaisin. Turha tässä oli valittaa. Perkele.

Kansallispuiston alueelta tarkastuspisteen jälkeen

21 kilometrin jälkeen, kun oli pakko luovuttaa

Paluumatkalla pidin enemmän taukoja, mutta ne olivat lyhyitä. En viitsinyt istua saviseen pellonlaitaan, joten hyppäsin vaan pyörän selästä ja roikuin tankoa vasten puuskuttaen. Joka pysähdyksen jälkeen oli hankalampi lähteä liikkeelle, kun jalat olivat niin kipeät. Olin päättänyt, etten vilkuilisi karttaa turhan usein, ettei ala ärsyttämään, kun huomaa, miten hitaasti eteneminen sujuu. Jalat ja kädet olivat hapoilla. Yritin pysyä pystyssä alamäet ja poljin kiroillen ylämäet.  Välillä otin vettä sen verran, että suu kostui.

Olin iloinen nähdessäni taas Kharantsin kylän ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen. Se oli lähin kylä Khuzirista.. Olin polkenut noin 30km ja vielä 10 jäljellä. Löysin paikan, jossa oli laudoista tehty lava ja jäin siihen makaamaan. Laitoin netin päälle puhelimestani ja kuuntelin Kingston Wallin Nepalin. Hoin itselleni, että kyllä mä jaksan, vaikka olin ihan loppu. Kingston Wall jäi soimaan loppumatkaksi ja se antoi vähän virtaa. Monen kilometrin jälkeen ja monta perkelettä ja saatanaa myöhemmin näin Khuzhirin kylän laidan edessäpäin. Hyppäsin viimeisen kerran pyörän päältä. Olin niin onnellinen kylän näkemisestä, että alkoi itkettää. Join loput vedestäni. En ajatellut enää kipeitä jalkojani vaan ruokaa.

Khuzhir, Ulitsa Baikalskaya 

Linkkejä ja vinkkejä:

- Trans-Siperian päiväkirja, osa1 -matka alkaa

- Trans-Siperian päiväkirja, osa2 -Irkutsk

- Trans-Siperian päiväkirja, osa3 - Olkhonin saari