Mount Kilimanjaro 5895, päivät 6-7: huipulle ja alas

Olin nukkunut ehkä nelisen tuntia. Piti pukeutua lämpimästi, sillä auringon nousuun asti tulisi olemaan kylmä. Minulla oli merinovillainen aluskerrasto ja pitkävartiset sukat, vaellushousut, fleece ja kuoritakki, jossa oli sisällä ohut untuvatakki, jonka sai tarvittaessa pois.

Menin messitelttaan päiväreppuni kanssa. Eväänä minulla oli suklaata sekä Noshtin vauhtikarkkeja ja kaikki kolme litran vesipulloani täynnä vettä. Yhteen pulloon olin laittanut viimeiset nesteytystablettini. Niitä olisi kannattanut ottaa enemmän mukaan kuin vain yhden paketin. 

Colman alkoi kantaa ruokaa eteeni: puuroa, leipää, keksejä ja kakkua, hedelmiä ja termarillisen kuumaa vettä teetä varten. Ruokahaluni oli taas kadonnut. Yritin väkisin syödä puuroa, mutta se ei uponnut millään. Sain syötyä pussillisen keksejä, jotka hajosivat suuhun ja niitä oli helppo niellä. 

Barafu leiristä huipulle ja Mweka leiriin
(Nousua 1295m, laskua 2795m; maksimikorkeus 5895m)

Minä ja Meschack olimme ensimmäisinä liikenteessä. Etenimme rauhallisesti ylös kovaksi jäätynyttä soraista, kivikkoista polkua. Matka huipulle näytti loputtomalta. Kilimanjaron siluettia valaisi tähtitaivas, valot otsalampuissamme ja kaukana näkyvät Moshin valot.

Kun olin saanut reissukirjani luettua, olin kuunnellut leireillä kahdessa päivässä Lotta Hintsan Elämäni vuoret Bookbeat'istä. Se sopi loistavasti ympäristöön.   Kirja oli paljon mielessäni, kun etenimme tasaisen hitaaseen tahtiin. Kävellessä pimeässä ajantaju katosi. Aika menetti merkityksensä. Ainoa tehtävämme oli mennä eteenpäin. Hengittäminen oli ajoittain raskasta. Erityisesti jyrkissä kohdissa, joissa piti ponnistaa jaloilla enemmän. Aloin puuskuttaa ja haukkoa happea. Silloin piti pitää pieni juomatauko ja istahtaa alas, jos sattui näkemään jonkun mukavan näköisen kiven. Hengityksen sai tasaantumaan yllättävän nopeasti. Alhaalla takana otsalamppujen jono oli kasvanut. Kaksi nuorta miestä oppaineen olivat juuri ohittaneet meidät ja heillä oli kova tahti. Ihmettelin sitä mielessäni. Myöhemmin toinen miehistä palasi alas uupuneen näköisenä oppaan taluttamana. Ei olisi kannattanut kiirehtiä.

Keksin mielessäni mantroja, joita hoin päässäni ajan kuluksi. Laskin numeroita yhdestä sataan suomeksi, englanniksi ja saksaksi. Lauloin päässäni Sielun veljien Kanoottilaulua. Mistähän sekin tuli mieleen. Kanootit ja vuoret eivät sovi hyvin yhteen. Lotta Hintsan kirjasta tarttui mantra "Nosta pakaralla. Nosta pakaralla."  Se oli vuorella, jossa Lotta joutui etenemään lumihangessa ylöspäin.

Muutama isompi porukka oli ohittanut meidät. Nyt otsalamppujen kulkuetta pystyi seuraamaan, kun katsoi ylöspäin menosuuntaan. Öinen maisema oli tajuttoman kaunis. Väsytti, mutta tunsin itseni kuitenkin melko voimakkaaksi. Rinne, jota etenimme, tuntui edelleen jatkuvan loputtomiin. 

Mitä ylemmäs menimme, sitä vaikeampaa hengittäminen paikoin oli. Keksin uuden mantran: 1 , 2, 3, 4, 5 askelta, vedä henkeä. Kun keskityin tähän, en puuskuttanut tai haukkonut henkeäni niin pahasti.

Meschak oli kymmenisen metriä edelläni kallionseinämän luona. Hän kääntyy minuun päin. "Sini, we are at Stella Point." 

"What? Really? huudahdin. En ollut uskoa korviani. Väsymys ja innostus avasivat kyynelkanavat. Aloin nyyhkyttää ja nauroin yhtäaikaa. Stella Point on paikka, josta huipulle olisi enää noin tunti. Tiesin, että minulla olisi siihen voimia. Se tunne, kun tajusin, että pääsen Kilimanjaron huipulle oli käsittämätön. 

Pidimme kunnon tauon. Meschack kaivoi repustaan termarin, jossa oli tuoreesta inkivääristä haudutettua teetä. Itkin ja join. Kun teekuppi oli tyhjä, olin saanut psyykattua itseni suhteellisen rauhalliseksi.

Loppumatka oli melko loivaa. Eteneminen oli mukavaa. Täällä oli jonkin verran lumikinoksia, joiden välistä polku kulki. Vastaan tuli iloista porukkaa ja he kaikki onnittelivat minua valmiiksi. Itkeskelin koko viimeisen tunnin huipulle. Kiitos Julbon -aurinkolaseille, että pystyin peittämään silmäni. 

Muistan hetken, kun takaa kajasti valoa. Käännyin katsomaan, oliko siellä ihmisiä taskulamppujen kanssa. Se olikin aurinko, joka oli nousemassa. Maailman kaunein auringonnousu. Kaivoin puhelimen taskusta ensimmäisen kerran sitten leiriltä lähtemisen ja otin kuvan. Juuri tuon, mikä on ensimmäisenä tässä postauksessa

Vuosi sitten kiivetessäni Ruandan Mount Bisokelle, en tosiaan osannut kuvitellakaan, missä olisin vuoden päästä. 

Laitoin muutaman tekstiviestin läheisille Suomeen. "Huipulla." Sen enempää ei jaksanut kirjoittaa. Fiilistelin vähän aikaa saavutusta ja söin puoliksi jäätynyttä suklaata. Sitten oli aika lähteä alas. 

Otin muutaman kuvan kraaterista ja kauempana olevasta jäätiköstä. Stella Pointille asti eteneminen oli helppoa. 

Vaellussauvat olivat hyvä tuki alastulossa. Maa ei enää tuntunut kiinteällä. Hiekka ja sora luisti kenkien alla. Sain tehdä työtä pitääkseni itseni pystyssä. Aurinko oli noussut ja lämmitti ihanasti. Olin todella väsynyt. Eteneminen meni kiroilun saattelemana. Meinasin koko ajan kaatua, kun sora luisti alta. Lopulta Meschack katsoi parhaaksi taluttaa minua alas. Hän oli kulkenut tämän reitin yli sata kertaa ja käveli yhtä vaivattoman näköisesti kuin minä tasaisella tiellä. Roikuin Meschakin käsipuolessa, kun harpoimme ja luisuimme sorarinnettä alas. 

Yhdeksän tunnin päästä lähdöstä olimme takaisin leirissä. Olin aivan loppu. Olin niin kertakaikkisen uupunut, etten muista ikinä tunteneeni tällaista olotilaa. Meidän tiimi tuli vastaan iloisina ja alkoivat laulaa Kilimanjaro -laulua,  Jambo Bwana. Sisimmässäni halusin iloita mukana, mutta minulla ei ollut voimia edes hymyillä. 

Minulla oli tunti aikaa levätä teltassa. Sitten oli lounaan vuoro. Edessä oli vielä neljän tunnin vaellus seuraavaan leiriin. Näin korkealle ei olisi ollut hyvä jäädä pidemmäksi aikaa, kun oli käynyt melkein kuudessa kilometrissä. Ruokahaluni oli edelleen kadonnut. Sain nieltyä vaan keitot ja kaiken nestemäisen.

Loppumatkan tuli vettä ja sadeviitalle oli käyttöä. Alemmalla Barafu leirillä kohtasin pirteitä vaeltajia, jotka olivat juuri saapuneet sinne. He kyselivät, miten huiputus oli mennyt.

"It was awesome, but coming down was the hardest."

Neljä tuntia Mweka leiriin oli tuskaisaa. Koko kehoon sattui, satoi vettä, energia oli vähissä. Matkan varrella oli kärryjä, joilla huonokuntoisimpia olisi voinut työntää. En sentään niitä tarvinnut, mutta ei ollut kaukana. Surkea ilma sopi olotilaani. Olin niin onnellinen, kun pääsimme lopulta perille.

Kyllä ihmiskeho on kumma. Vuoristotautiin paras lääke on se, että laskeutuu alas. Ruokahaluni oli palannut. Söin Mweka leirissä kuin hevonen. Kokki Adolpho oli tehnyt kakun, josta otin yhden palan ja pyysin jakamaan loput tiimille. Ruuan jälkeen pidin kiitospuheen, koska se oli yleinen tapa. Tuo huikea porukka mahdollisti sen, että sain toteuttaa ison unelmani. Siihen ei löydy tarpeeksi ylistäviä sanoja. 

Mweka leiriltä Mweka portille
(Laskua 1300m, maksimikorkeus 3100m)

Enää ei tarvinnut mennä 'pole pole'. Harpoin eteenpäin melkein samaa tahtia kuin kotona Suomessa. Viimeinen vaelluspätkä meni sademetsässä. Oli taas niin lämmin, että t-paita ja ohuet housut riittivät mainiosti.  Saavutimme jossain kohtaa ranskalais-andorrallaisen miesporukan, joihin oli jatkuvasti törmännyt kuluneen viikon aikana. Heistä kaikki paitsi yksi olivat päässeet huipulle.

Matkan varrella Kilimanjaron huippu näkyi puiden välistä kaukana. Uskomatonta, että olin ollut siellä edellisenä päivänä.

Hotellilla joimme kokikset ja hyvästelin tiimin. Sain todistuksen vuoren valloituksesta. Ensimmäinen suihku viikkoon oli luksusta. Ja olin tosiaan ollut myös viikon ilman somea. Hyvää sekin teki. Lopun päivästä hengailin vaan hotellilla, söin hyvin ja join monta Kilimanjaro -olutta. Illalla piti pakata tavarat, sillä edessä oli vielä lepoviikko Sansibarilla ennen kotiinpaluuta.

Linkit ja vinkit:

- Kilimanjaro , päivä 1

- Kilimanjaro, päivät 2-3

- Kilimanjaro, päivät 4-5

- Kansio adventures