Ruandan päiväkirja osa 7 - koronatestejä ja valkonaamoja

 

Päivä Paradis Malahidessa alkoi kuten tavallista. Tulin herättyäni päärakennukseen. Tämän huomattuaan Amani tai joku muu paikan työntekijöistä kiikutti minulle kannullisen kahvia. Myöhemmin perässä tuli munakas, hedelmiä, paahtoleipää ja hilloa. Munakkaasta puolet sai Sweetie. Koira tulikin aamuisin istuskelemaan lähelleni. Ikinä hän ei ruokaa kerjännyt. Odotti vain rauhassa, jos jotain sattuisi saamaan.

Muchio oli lähtenyt kaupungille koronatestiin tulevaa Tansaniaan siirtymistä varten. Hän oli luvannut sitten kertoa minulle, miten testauspaikka olisi auki. Oli tosiaan aika mennä neljänteen testiin vajaan kahden viikon sisällä. Maanantaille kaavailemani vaellus yhden tulivuoren päälle vaatii tuoreen PCR -tuloksen. Tulivuori sijaitsee Volcanoes -kansallispuistossa. Muita vastaavia on Nyungwen metsä Kivu -järveltä vielä etelämmäs sekä Akageran kansallispuisto Tansanian rajalla, parin tunnin ajomatkan päässä pääkaupunki Kigalista itään. 

Muchio palasi testauksesta ja ohjeisti minua, miten sen suhteen Gisenyissä toimitaan. Menin Felixin kyydillä keskustaan mototaksilla. Ennen testiä piti mennä maksamaan se paikalliseen pankkiin. Tiskillä piti vain kertoa, että haluaa maksaa sairaalassa otettavan PCR -koronatestin. Siitä sitten sai kuitin, joka piti näyttää testipaikassa.

Testauspaikka oli sairaala-alueen perimmäisessä rakennuksessa. Felix kysyi, jäisikö hän odottamaan minua, mutta sanoin jääväni kävelemään kaupungille muutamaksi tunniksi. Vaikka testauspaikka oli rosoisen näköinen, täällä asiat toimivat todella järjestelmällisesti. Sairaanhoitaja kirjasi padillä tietoni ylös ja sain paperilapulla koodin, jota tarvitsisin, kun menen katsomaan tuloksia RBC'n (Ruanda's biomedical center) nettisivulta. 

Kävelin sitten ympäri kaupunkia. Kulkiessani Kongon rajan suuntaisesti tiirailin sen suuntaan. Näkyvyyden esteenä oli metallilevyistä tehdyt aidat tai asuintalojen seinä. Sitten yhdestä kadunkulmasta näinkin kalteriaidan, josta näki naapurimaahan. Uteliaana menin tietenkin lähemmäs. Ollessani lopulta aidan vierellä nuori nainen varoitti minua koskemasta siihen. Kysyin, onko aidassa sähköä. "Ei, vaan tuossa oikealla puolellasi on torni, jossa on rajavartija. Sinulle tulee ongelmia, jos kosket aitaan", nainen kertoi. En tosiaan ollut huomannut koko tornia. Se ei ollut korkea ja se oli puun oksien ja lehtien verhoama. 

Jatkoin matkaani kohti keskustaa. Sain hetkeksi aikaa rinnalle kulkemaan aika erikoisen porukan. Arviolta 200-kiloinen mies istui kärryissä, jota veti ja työnsi kolme nuorta miestä. Ehkä he olivat hänen poikiaan tai alaisia. Tämä kärryssä istuva alkoi jutella kanssani. Uteli mistä tulen ja mitä teen täällä. Kohta hän jo vannoi rakkauttaan. En jaksanut pitkään kommentoida hänen höpötyksiin. Lopulta mies luovutti ja komensi kuskinsa kääntämään kärryn suunnan. 

Iltapäivällä olin takaisin majapaikassani. Kauempaa kuului kovaäänistä musiikkia ja päätin ottaa selvää, mistä se tulee. Läheisellä kirkolla oli jonkinlaiset kuoroharjoitukset meneillään. Kuulosti siltä, että olisi paremmatkin bileet käynnissä. Se ei tosiaankaan ollut mitään kaihoisaa virsien veisuuta vaan iloista menoa, tanssia ja jamittelua. 

Jatkoin matkaa ja päätin poiketa El Classicoon oluelle. Suureksi yllätykseksi ravintolassa istui yksi valkoihoinen mies. Ruandassa kun ei kauheasti ollut näkynyt muita kuin tummia. Paradis Malahidessakin oli ollut joitain ranskalaisia ja jenkki aina yhden yön kerrallaan, jonka jälkeen jatkoivat matkaa johonkin. 

Mies oli Tomas Liettuasta. Hän oli kahden kaverinsa kanssa vuokrannut moottoripyörät Kigalista ja ajoivat ympäri maata. Kaverit Nerius ja Justas tulivat myös paikalle. Tultiin hyvin juttuun. Liettualaiset ja suomalaiset ovat melkein naapureita, kuin heimoveljiä. Vaihdettiin reissutarinoita. Sitten alkoi tulla nälkä ja suosittelin, että jatkaisimme majapaikassani. 

Kun tulimme sen parkkipaikalle, miehet ihmettelivät, miten siellä oli kolme tismalleen samanlaista moottoripyörää parkissa, mitä heillä itselläänkin on vuokralla. Paljastui, että heidän pyörien vuokraaja oli samassa hotellissa kahden ranskalaisen asiakkaan kanssa. Tämäpä hauska sattuma. He olivat kaiken lisäksi lähdössä kalastamaan. Tomas innostui asiasta. Hän kertoi, miten on koko Ruandan reissun ajan halunnut päästä kalalle perinteisillä veneillä. Tomas tuli siihen tulokseen, että minun tapaaminen oli kohtalo, kun johdatin tähän paikkaan. 

Lopulta kaikki muut lähtivät kalaan paitsi minä ja Justas. Istuimme iltaa rannassa pöydän ääressä ja hämärän laskeuduttua siirryimme päärakennukseen nuotion luo. Tunnit kuluivat, kun seura oli hauskaa. Myöhemmin olin bungalowissani vaipumassa uneen, kun kuulin, miten kalastajat palauttivat muut valkonaamat maihin. En muuten ikinä muistanut kysyä, tuliko sitä kalaa. Ainakin veneisiin pakattu kaljakori oli tyhjentynyt ja hauskaa kuulosti olevan metelistä päätellen.

Seuraavassa postauksessa hyppään yhden vuorokauden yli. Elämä Kivu-järvellä oli aika samanlaista päivästä toiseen. Mitään ihmeellistä ei tapahtunut. Hyppään päivään, joka jäi muistoissani yhdeksi ikimuistoisimmista, mitä olen matkoilla kokenut eikä pelkästään hyvässä.

Justas, minä, Tomas ja Nerius - viimeinen illallinen

Linkit ja vinkit:

- Paradis Malahide

- Ruandan päiväkirja osa 6 - Kivu- järvi

- Ruandan päiväkirja osa 5 - Gisenyi

- Ruandan päiväkirja osa 4 - uusiin maisemiin

- Ruandan päiväkirja osa 3 - Sadepäiviä

- Ruandan päiväkirja osa 2 - Kaupunkikierros Kigalissa

- Ruandan päiväkirja osa 1 - Matkaväsymystä ja ensitunnelmia Kigalista