Ruandan päiväkirja, osa 8 - Mount Bisoke 3711m

 

Vaikka laiskottelu ja päämäärätön haahuilu lomalla onkin mukavaa, pidän toiminnasta. Olin suunnitellut ohjelmaani päivävaelluksen Mount Bisoke -nimisen uinuvan tulivuoren päälle. Ajankohta osui maanantaihin, viimeiseen kokonaiseen päivääni Kivu-järvellä. Koko maassa oli satanut lähes päivittäin ja välillä melko rankastikin. Olin sääennusteista katsonut, että maanantaina ilma olisi hyvä.

Mount Bisoke Volcanoes'in kansallispuistossa kuuluu Virungan vuoristoon yhdessä 7 muun tulivuoren kanssa. Näistä kolme ovat Kongon demokraattisen tasavallan puolella. Bisoke itseasiassa on aivan siinä rajalla ja puolet siitä kuuluu Kongolle.

Kansallispuiston suosituimpiin nähtävyyksiin kuuluvat vuoristogorillat. Lisäksi siellä asuu runsas populaatio kultamarakatteja, puhveleita, mustanaamasukeltaja -antilooppeja, kirjoantilooppeja, hyeenoja, 178 lintulajia ja vähän elefantteja, joita kuulemma harvoin näkee. Gorillojen näkeminen kävi kieltämättä mielessä, mutta pelkkä päivälupa niitä katsomaan olisi ollut 1500 dollaria. Minun budjetti ei nyt tuohon revennyt. Vaellus Mount Bisokelle maksoi 75 dollaria. Se sisälsi kansallispuistomaksun ja metsänvartijan oppaaksi.

Kansallispuiston päämaja sijaitsi Musanzessa, parin tunnin matkan päässä Kivu -järveltä. Olit sitten menossa tulivuorivaellukselle tai gorilloja katsomaan paikalla piti olla klo 7 aamulla. Heräsin vähän ennen klo 5 ja 5:15 olimmekin jo liikkeellä hotellin työntekijän, Amanin kanssa. Hänen kaverinsa oli kuskina. Olin sopinut kyydin hinnaksi 120 dollaria. 

Ihan alkumatkasta piti hieraista silmiäni, kun en ollut varma näinkö oikein. Tyhjällä asfalttitiellä tuli vastaan nuoria miehiä, jotka olivat lenkillä. Heitä oli varmaan muutamia satoja pienemmissä ryhmissä. Hämärän aikaan on kuulemma hyvä juosta, kun aurinko ei ole vielä noussut. Olin itse vielä ihan unessa. Tuollaiseen aikaan urheilu kuulosti hurjalta.

Torkuin osan matkaa. Kävimme melko lähellä Ugandaa, sillä bongasin kyltin, jossa kerrottiin rajalle olevan vain 15km. Tasan klo 7 olimme perillä kansallispuiston päämajalla. Portilla tarkistettiin PCR-testi. Minut ohjattiin päärakennukseen (yllä oleva kuva), jossa hoidettiin maksu ja paperihommat. 

Sitten tapasin oman metsänvartijani, Emmanuelin. Hän kertoi, että olisin ainoa tulivuorivaelluksella tänään. Hän osoitti minulle wc-tilat ja kehotti menemään kahville yhden katoksen alle, jossa oli jo paljon muuta porukkaa. Kaikki muut olivat lähdössä gorilloja tapaamaan. Heitä oli noin tusina. Eniten turisteja, mitä olin nähnyt yhdellä kertaa sitten Kigalin lentokentän pari viikkoa aiemmin.

Päämajalta hyppäsin autoon, jolla olin tullutkin ja ajoimme kylään, josta vaellus alkoi. Virungan vuorijono näytti ihan huikealta. Valitettavasti auton ikkunasta ei saanut järkevää kuvaa tulivuorten rivistä. Näköesteenä oli lisäksi tietä reunustavat puut. 

Sanoin heipat Amanille ja hänen kaverilleen. Nyt päästiin itse asiaan. Vaellus alkoi.

Kylä, josta aloitimme oli Emmanuelin kotikylä. Kuulemma kaikki kansallispuiston työntekijät olivat lähialueelta kotoisin. Vastaan tuli alkumatkasta ihmisiä, joista lähes jokaisen Emmanuel tunsi ja vaihtoi heidän kanssaan muutaman sanan. Mieleeni jäi tuon yllä olevan kuvan tyttö vauva sylissään lampaita paimentamassa. Emmanuel kertoi myöhemmin, että alueen naisilla jäi usein koulut kesken. He tulivat raskaiksi nuorena ja jäivät hoitamaan kotia. 

Meidän tahti oli aika verkkaisaa. Emmanuel harppoi tottuneesti pitkin polkuja, yli kivien ja juurakoiden. Pysyin hyvin perässä ja olin tosi tyytyväinen itseeni. No sitten reitillä oli oja, jonka pohjalla meni normaalisti hyvä polku. Sateiden jäljiltä se oli täynnä mutaliejua. Jatkoimme etenemistä ojan suuntaisesti pitkin sen pientareita vasemmalle, oikealle ja taas vasemmalle loikkien. Eihän siinä hyvin käynyt. Jalkani lipsahti ja tipahdin ojaan. Olin litimärkä nilkkojani myöten. Tosi kiva. Päivä oli vasta alussa. 

Sitten edessäpäin näkyi lauma armeijan miehiä. Kysyin, saisinko ottaa heistä kuvan, mutta Emmanuel kertoi, ettei se ollut sopivaa. Miehillä oli itse asiassa jotkut harjoitukset meneillään. Sain samalla kuulla, että metsän rajalla meitä odottaisi lisää armeijan miehiä, joista neljä lähtisi mukaamme. Kaksi kulkemaan edellä ja kaksi takana aseistettuna. Sen lisäksi, että kansallispuistossa voisi törmätä potentiaalisesti vaarallisiin eläimiin, olimme lähellä Kongon rajaa. Viidakossa saattoi mahdollisesti olla Kongon kapinallisjoukkoja. Emmanuel kertoi, että Ruandassa haluttiin pitää hyvää huolta turisteista, ettei mitään ylimääräistä tapahdu. Tunsin kyllä olevani turvallisissa käsissä.

Peltoalue loppui ja oli aika jatkaa viidakkoon. 

Sitten matka jatkui viidakossa. Polku oli ainakin aluksi suhteellisen hyvä. Välillä joutui ottamaan tukea puista tai kasvillisuudesta, että saisi vedettyä itsensä jonkin jyrkän kohdan yli. Emmanuel osoitti minulle yhden vihreän kasvin, johon ei kannattaisi koskea. Se polttelee iholla muutaman minuutin, jos siihen osuu. Olinkin lukenut netistä, että Mount Bisoken vaelluksella kannattaisi olla esim. puutarhahanskat mukana tämän takia. Unohdin omani kotiin. Mutta olihan minulla salihanskat. Ne nyt vaan sattuivat olemaan sormista auki. Sitten reitille tuli se kohta, kun tartuin siihen kiellettyyn kasviin tasapainoa hakiessani ja hitto että se poltti. Tätä voisi verrata jollain tasolla nokkoseen. Käsiin ei kyllä tullut mitään jälkiä, mutta polte tuntui ihan sietämättömältä. Tsemppasin itseäni sillä, että ei se kauan kestäisi. Muutaman minuutin päästä pistely tosiaan lakkasi. 

Enää en ollut niin vakuuttunut hyvästä kunnostani. Sitkeästi kuljin eteenpäin loppumatonta ylämäkeä Emmanuelin perässä ja hengitin raskaammin. Kuin tilauksesta saavuimme levähdyspaikalle. Kyltti kertoi meidän olevan 2967 metrissä. En ollut ikinä ollut näin korkealla. Itse asiassa korkein paikka, missä olin ikinä aiemmin ollut, oli Kelimutun tulivuori Indonesiassa 1639 metrissä. 

Levähdyspaikkamme oli hyvin erityinen. Dian Fossey, joka tuli tunnetuksi vuoristogorillojen suojelijana ja minun sukupolvelleni Sumuisten vuorten gorillat -elokuvasta, levähti tässä samassa paikassa ollessaan matkalla gorillojensa luokse tai sieltä pois takaisin ihmisten ilmoille. Hänet on itseasiassa haudattu tänne lähelle lempigorillansa viereen. Ilman Dian Fosseyn työtä, vuoristogorillat olisivat saattaneet kuolla sukupuuttoon. Minua hymyilytti ja hörpin vesipullostani. Emmanuel hymyili takaisin ja sanoi, että "Nyt se kiipeily vasta alkaa."

Vuoristotaudin oireet voivat tulla, jos kiipeää liian nopeasti yli 2500 metriin. Oireita ovat päänsärky, pahoinvointi, oksentelu, tasapainohäiriöt, sekavuus, hengenahdistus, ruokahaluttomuus ja unettomuus. Ohut ilma tosiaan alkoi tuntua. Emmanuel oli oikeassa. Nyt tosiaan kiipeily oli alkanut. Jokainen askel alkoi olla raskas. Oli pakko pitää taukoja vähän väliä. Emmanuel kertoi, miten normaaliin aikaan vaelluksella saattoi olla 6-10 ihmistä. Kaikkia piti odottaa eli jos porukassa oli hitaampia, heidän tahtiin mentiin. Nyt mentiin minun tahtiin. Hihkaisin aina edellä menevälle Emmanuelille, että on pakko pitää tauko. Hän pysähtyi, minä pysähdyin ja perässäni armeijan miehet pysähtyivät.

Netissä tämän vaelluksen kerrottiin olevan vaikeudeltaan keskitasoa. Kenenköhän mittapuulla se on määritelty? Alkoi turhauttaa, kun jouduin pitämään pieniä taukoja niin usein. Pidättelin välillä itkuani. Kun joka tauolla yritin tasata hengitystäni, aloin hyperventiloida. Raivostuttavaa. Piti psyykata itsensä liikkeelle. 

Emmanuel oli pistänyt merkille henkisen ja  fyysisen kamppailuni. Hän muistutti, että voisin milloin tahansa keskeyttää ja voisimme palata takaisin. En missään nimessä halunnut luovuttaa, kun näin ylös olin päässyt. Vilkuilin horisonttiin. Tulivuoren huippu ei tuntunut yhtään lähestyvän. Päätin, että katson vaan maahan ja mihin seuraavalla askeleella astun. Niin matka jatkui hitaasti ja varmasti. Lopulta pääsimme puurajan yläpuolelle. 

Emmanuel oli tosi kannustava koko loppumatkan ja ilman häntä olisin tuskin saanut itsestäni viimeisiä voimia irti. Sitten hän kertoi, että huipulle olisi enää 30 minuuttia matkaa. Se ei kuulosta pitkältä ajalta, mutta jokainen minuutti tuntui loputtoman pitkältä. Puoli tuntia tuntui kestävän ikuisuuden. Oli pakko istahtaa hengittelemään parin minuutin välein. Sitten vielä viimeiset askeleet. Iso kyltti oli vastassa onnittelemassa uutta Mount Bisoken huipulle päässyttä. Kävelin kyltin ohi kraaterin reunalle ja levitin maahan sadeviitan. Menin sille makaamaan ja haukoin happea. Sain psyykattua itseni rauhalliseksi. Hengitys tasaantui. Keho alkoi tottua siihen hapen määrään, mitä ylhäällä oli. 

Nousin istumaan ja ihastelin edessäni olevaa kraatererijärveä. Vastapäätä näkyi kirjaimellisesti Kongo. Yritin syödä eväitäni, mutta mikään ei maistunut. Kaiken tuon uurastuksen jälkeen luulisi, että minulla olisi kiljuva nälkä. Sain hädin tuskin nieltyä muutaman keksin ja pari kourallista pähkinöitä. Emmanuel otti minusta muutaman kuvan. Sitten sumu nousi kuin tyhjästä. Onneksi olimme ehtineet ajoissa huipulle. Puoli tuntia myöhemmin näkyvyys olisi voinut olla nolla. Oli aika jatkaa matkaa.

Jonkin sanonnan mukaan huipulle päästyään se kiipeily vasta alkaa. Tämän sain oppia kantapään kautta.

↑ Tuo kuva on ainoa, minkä otin alastulosta. Kuvaaminen oli viimeinen asia, joka oli mielessä. Alku tuntui helpolta. Oltiinhan juuri levähdetty tovi. Pian tajusin, että jalkani olivat oikeasti tosi väsyneet. Piti varoa, mihin astui. Alas kulkiessa sitä vasta tajusi, miten jyrkkä polku oikeasti olikaan. Olin aivan ihmeissäni, kun näin reitin eri perspektiivistä. Olinko muka tästä tullut ylös. Piti keskittyä jokaiseen askeleeseen, että pysyin pystyssä. Se toimi hetken aikaa. Liukastuin johonkin mättääseen. Ei muuta kun ylös ja matka jatkui kiroilun saattelemana. Taivaalta alkoi pudota pisaroita. Kun olimme viidakossa, alkoi kunnolla sataa. Puimme päälle sadeviitat.

Polku muuttui todella liukkaaksi. Maa muuttui paikoin mutavelliksi. Vedin lipat toisen ja kolmannen kerran. Emmanuel teki minulle kävelykepin ja siitä oli iso apu. Pystyin tunnustelemaan sillä, mihin kohtaan polkua olisi paras astua ja missä ei upottaisi niin paljon. Liukastuin mutavelliin ja täräytin häntäluun makeasti johonkin kiveen. Alkoi itkettää, kun vitutti ja turhautti ja sattui. Väsytti ja nälkäkin alkoi tuntui sisuksissa. En halunnut, että kukaan näkisi itkuani. Pyyhin silmäkulmani ja hikeä otsalta mutaisella kädellä. Kommentoin ääneen, miten aion ostaa kylältä kokiksen, koska mieleni teki jotain sokerista. Emmanuelilla oli limupullo repussaan ja hän antoi sen minulle. Huh, miten hyvältä makea juoma maistui. 

Matka jatkui ja jatkui. Tartuin polttaviin kasveihin varmaan kymmenen kertaa. Sormeni olivat ihan tunnottomat, eikä kipu niissä tuntunut hellittävän. Olin niin likainen ja väsynyt. Olisi tehnyt mieli vaan mennä pitkäkseen johonkin mättäälle ja nukahtaa siihen. Lopulta olimme Dian Fossyn lepopaikalla. Viimeisenä haasteena matkalla oli mutainen puunrunko, jossa vilisti tulimuurahaisia. Emmanuel varoitti, että niitä ei saisi missään nimessä päästää iholle. Jostain minä vielä löysin voimia loikkia kohdan yli nopeasti säilyttäen tasapainonikin. 

Sini 1 - tulimurkut 0

Oli ihana tulla metsän laitaan ja takaisin pellolle. Laahustin hitaasti kuin vanhus, mutta nyt mieliala oli jo positiivinen. Vitsailin Emmanuelille, että tämä oli ollut rankempaa kuin synnytys. Sillä hetkellä ei tullut kyllä mieleen mitään tilannetta, joka olisi koetellut minua niin kovaa kuin tämä päivä. Sateesta ei ollut jälkeäkään ja aurinko lämmitti kivasti. Kylän lapset pellon laidalla naureskelivat kömpelölle etenemiselleni. Sekös vasta nauratti, kun viimeisen kerran meinasin kaatua juuri heidän kohdallaan. 

Katsoin taakse Mount Bisokeen päin. Sen huippu näytti niin kaukaiselta. En voinut tajuta, että olin joitain tunteja sitten ollut sen huipulla. Olin varmaan melkoinen näky kylällä mutaisine vaatteineni. En välittänyt ihmisten katseista. Olin ihan hiton hyvällä tuulella. Amani odotti kaverinsa kanssa samassa paikassa, johon olivat minut jättäneetkin. 

Keskivertoihminen huiputtaa Mount Bisoken neljässä tunnissa. Minulla meni siihen kolme tuntia. Kuvittelin, että olin tosi hidas, mutta suoritus oli aika hyvä näin jälkeenpäin ajateltuna. Alastulo kestikin sitten viisi tuntia. 

Autossa matkalla Kivu-järvelle itkin. Kaikki tukahdutetut tunteet nousivat pintaan enkä voinut estää kuumia kyyneleitä valumasta pitkin poskiani. Olin samaan aikaan ihan loppu ja hillittömän onnellinen siitä, mitä olin juuri saavuttanut. Nämä tällaiset reissupäivät ovat niitä, jotka jäävät mieleen ikiajoiksi. Tällaisten elämysten takia sitä jaksaa taas tehdä töitä ja säästää rahaa seuraavia matkoja varten. 

Vastaanotto Paradis Malahidessa oli kuin kotiin tulisi. Tilasin valmiiksi kunnon satsit ruokaa ja menin sitten järveen riisumaan mutaiset vaatteet ja kengät. Keräsin ne kaikki bungalowini ulkopuolelle yhteen kasaan. Lämmin suihku tuntui taivaalliselta, vaikka koko kehoa särki. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin ruokaa, jota kohta söisin.

LINKIT JA VINKIT:

- Paradis Malahide

- Volcanoes national park

RUANDAN PÄIVÄKIRJAT:

- 1 -Matkaväsymystä ja ensitunnelmia Kigalista

- 2 -Kaupunkikierros Kigalissa

- 3 - Sadepäiviä

- 4 -Uusiin maisemiin

- 5 - Gisenyi

- 6 -Kivu-järvi

- 7 -Koronatestejä ja valkonaamoja