Ruandan päiväkirja, osa 9 - täydellinen lockdown Kigalissa

 

Kyllä oli haikea herätä Kivu-järveltä viimeisen yön jälkeen. Valitettavasti reissu alkoi tulla kohti loppuaan. Seuraavana päivänä eli keskiviikkona olisi vielä pakko käydä PCR-testissä perjantain iltalentoa varten. Söin aamupalani ja jätin puolet munakkaasta Sweetie -koiralle kuten tavallista. Menin sitten bungalowiini pakkaamaan tavarani.

Aamulla puhelimeen tuli whatsapp -viesti Tomasilta. Minun piti tavata hänet ja koko liettualaisen porukan Kigalissa. "Näyttää siltä, että Kigali on asetettu täyteen lockdowniin eilen. Me jäädään tänne järvelle ja ajetaan perjantaina suoraan lentokentälle." No hitto sentään. 

Peter tuli hakemaan minua klo 10 jälkeen. Paradis Malahiden työntekijät olivat laittaneet matkalle eväshedelmiä pieneen pakettiin käärittynä. Koko henkilökunta oli portilla hyvästelemässä ja heittelivät kukkien terälehtiä auton konepellin päälle. Kyynelehdin ensimmäiset minuutit paluumatkasta. 

Mieliala tasoittui pikkuhiljaa. Peter teki parhaansa saadakseen minut paremmalle tuulelle. Pysähdyimme matkalla vesiputoukselle. Parhaat näkymät oli sen juurelta, jonne pääsi pitkin jyrkkää ruohikkoista rinnettä. Jalat oli kyllä aika vetelät edellisestä päivästä. Palatessamme autolle, sen ympärille oli kerääntynyt iso lauma lapsia läheisistä taloista. Yksi poika halusi välttämättä myydä minulle elävän kanan. Hän roikotti sitä ylösalaisin jaloista. Eläin näytti ihan rauhalliselta moisesta käsittelystä. Kauppoja ei tullut ja jatkoimme eteenpäin. Peter osti matkan varrelta ruokatarpeita kotiin viemisiksi. Kigalissa oli kuulema kova ruuhka kaupoissa.

Paluu Kigaliin sujui kuin tullessakin eli pysähdellen lukuisissa tietulleissa. Peter kertoi, että syy Kigalin täydelliseen lockdowniin oli muutaman tunnetumman henkilön kuoleminen covid -viruksen aiheuttamaan tautiin. Lähestyessämme pääkaupunkia huomautin, ettei siellä näyttänyt lockdownilta, kun ihmisiä oli niin paljon liikkeellä. Sainkin kuulla, että heillä oli tämä päivä aikaa varautua ja huomenna eli keskiviikkona alkaisi varsinainen täyssulku.

Lopun lomasta yövyin 2000 hotellissa, joka kieltämättä ei ole erityisen viehättävä, mutta kuitenkin persoonallinen jollain neuvostoliittomaisella tavalla . Booking.comista olin sattumalta löytänyt hyvän tarjouksen kyseiseen paikkaan: 50€/yö sviitistä. Sisäänkäynnillä oli metallinpaljastimet ja laukkujen läpivalaisu. Itse hotelli oli rakennuksen ylimmissä kerroksissa. Alemmissa oli liikehuoneistoja. 

Täällä sitä sitten piti viihtyä kolme yötä perjantai-iltaan. Olin itseasiassa maksanut neljännestäkin yöstä, että sain olla huoneessa siihen asti, kun perjantai-iltana pitää lähteä lentokentälle. Sviitti oli ihan kiva lukuunottamatta kamalaa, ruskeaa kokolattiamattoa. Onneksi huoneessa oli tossut, joita käytin, kun en halunnut olla matolla paljain jaloin. Kotimatkalle varatut lenkkarit olivat märkänä Mount Bisoken vaelluksesta. Sen jälkeen Paradis Malahiden henkilökunta oli pessyt kaikki mutaiset vaatteeni ja kengät. Jälkimmäiset olivat ainoat, mitkä eivät ehtineet kuivua ennen maiseman vaihdosta.

Keskiviikkona kävin hotellin omalla kyydillä PCR -testissä jollain yksityisellä klinikalla. Mukana oli kolme hyvin äänekästä, intialaista miestä, joilla oli myös lento perjantai-illalle, mutta Tansaniaan liikeasioissa. Ruandassa PCR -testi otettiin nielusta eikä nenästä. Niin kuin minua ei olisi tökitty tikuilla tarpeeksi, kävin testattavana vielä toisen kerran samana päivänä. Viimeiselle kokonaiselle päivälle oli nimittäin luvassa safari Agakeran kansallispuistossa ja lupahakemukseen tarvittiin kopio tuoreesta testistä. Luvan saamiseksi ei ollut aikaa odottaa PCR -testin tulosta, sillä huonommassa tapauksessa siinä saattaisi kestää vuorokausi. Luottokuskini eli Silverbird tours'in Peterin piti saada tehtyä hakemus tänä päivänä. 

Klinikka oli sama, jossa olin käynyt ennen Kivu-järvelle menoa. Työntekijä tunnisti minut. Siellä ei vissiin käy kovin monia punapäisiä valkonaamoja. Minut lähetettiin toimistoon hakemaan jotain paikallista henkilötunnusta, ettei tarvinnut täyttää samoja papereita, mitä reilu viikko sitten. Tuntui hullulta olla kirjoilla jossain ruandalaisessa terveystietojärjestelmässä. Pikatesti otettiin nenänielusta. Se meni jo niin vanhasta tottumuksesta. 

Keskiviikkona oli tosiaan se täydellinen lockdown. Matkoilla testeihin ja takaisin meidät pysäytettiin useasti armeijan tai poliisien toimesta. He valvoivat ulkonaliikkumiskieltoa, Se oli voimassa läpi vuorokauden. Perustarpeita, kuten kaupassa, välttämättömissä töissä tai lääkärissä käyntiä sai toki hoitaa,mutta niihinkin piti hakea lupa netin kautta poliisilta. Ennen kuin tiesin oman testaukseni järjestyvän hotellin kautta, olin hakenut lupaa ulkona liikkumiseen ja se tuli muutamassa minuutissa sähköpostiini.

Oli aivan älytön fiilis kuvata ja videoida hotellihuoneen ikkunasta kaupunkikuvaa niin päivällä kuin yöllä. Kadulla näkyi satunnaisia partioita. Kaikki ihmiset tottelivat lockdownia. Kigali oli täysin rauhallinen. Ruokaillessani hotellin ravintolassa lähes yksin, olo tuntui hetkittäin apokalyptiselta: ihan niin kuin olisin joku sotakirjeenvaihtaja hyvin kummalliseen maailmanaikaan.

Ruandan päiväkirjat

1. Matkaväsymystä ja ensitunnelmia Kigalista

2. Kaupunkikierros Kigalissa

3. Sadepäiviä

4. Uusiin maisemiin

5. Gisenyi

6. Kivu-järvi

7. Koronatestejä ja valkonaamoja

8. Mount Bisoke 3711

- Paradis Malahide